25. helmikuuta 2010

Mutku mä haluun!

Ei varmaan pitäisi parin siiderin jälkeisessä väsymystilassa ja vähä-älyisyyskohtauksesta kärsiessä kirjoittaa tänne mitään, mutta kun...

Jos on joku ihminen, josta tietää ettei sitä saa koskaan omaksi (vertauskuvallisesti puhuen, eihän toista voi omistaa), mutta tykkää siitä silti kovasti. Sitä uskottelee itselleen hyväksyneensä tilanteen ja kuvittelee olevansa onnellinen toisen puolesta, jos toinen on onnellinen. Ja sitten kun kuulee sen, kenet itse haluaa mutta ei voi saada, ehkä saaneen sen kenet se haluaa, niin kyllähän se kirpaisee. Mutta jos ei itse voi saada sitä, niin täytyyhän jonkun muun sitten se saada. Hukkaanhan hyvä menisi käyttämättömänä enkä minä sitä voisi käyttää kuitenkaan. On kai se sitten oikeus ja kohtuus, että se minulle esitetty ykkössyy siihen miksen saa sitä kenet haluaisin, saa sen kenet minä olisin halunnut.

Mutku.

23. helmikuuta 2010

Not Giving a Fuck!

Teillä on kuitenkin kaikilla ollut housuissanne pitelemistä, että mitenkä sille pölvästille (eli minulle) kävi tänään, niin kerrotaan sitten. Tarkoitan siis sitä kun eilen kerroin tänään olevan edessä tietynlainen kohtaaminen, josta olisi saattanut seurata rypemistä. Jaa mitä, ette edes muistaneet enää koko asiaa? No kerron kuitenkin! Tänään oli tosi kiva päivä. Yli-ihkupoika oli tosi ihku, ja pari muutakin ihkua poikaa oli tosi ihkuja. Poskilihakseni olivat ihan väsyneet parin tunnin yhtäjaksoisen hymyilemisen ja nauramisen jäljiltä. Sen yli-ihkun kanssakin oli sellainen ohikiitävä hetki, josta jäi hyvä mieli. Minulla oli niin kivaa, että sen sijaan että olisin käyttänyt ajan järkevästi ja lähtenyt lukemaan tenttiin, niin jäin vaan hengailemaan ihkupoikien kanssa. Lopulta hengailin vaan kahdestaan yhden ihkupojan kanssa. Ajattelisin siitä kaikenlaista sopimatonta, ellen olisi lomauttanut itseäni näistä tyttö-poikajutuista toistaiseksi.

Jos negatiivisia asioita pitää tästä päivästä kaivamalla kaivaa, niin väsyttää, ulkona on kylmä, lunta tulee ihan älyttömästi (mikä on tosi "kivaa" koska eihän sitä vielä ollutkaan), on ihan vitusti hommaa enkä mitään kerkiä tehdä ja ylihuomenna on tentti, johon en ole vielä lukenut yhtään enkä jaksa lukea tänäkään iltana.

Mutta kuten otsikko sanoo...


22. helmikuuta 2010

Irony is evil


Havaitsetteko ironian kuvassa?

Pakko kirjoittaa nyt tämmöinen vähän possarimpi kirjoitus välillä. Varsinkin Euggiksen viimeisin kommentti herätteli minua näkemään asioita teidän pääni ulkopuolisten ihmisten näkökulmasta. Siis totuushan on se, että en suinkaan elä 24/7 missään murheessa enkä alhossa täällä. Suurimman osan ajasta minulla on kivaa, olen iloinen ja ajatukset keveitä. Sitten joskus tulee sellaisia päiviä, kun kaikki on paskaa ja on hirveä ikävä tiettyjä ihmisiä. Ne on niitä päiviä sitten kun tulee avauduttua täällä blogissa. Ja niinä hyvinä päivinä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Valitettavasti se tietysti antaa sellaisen kuvan, kuin viettäisin kaikki illat itkeskellen kotona. Mutta ei sentään, ei se niin ole.

Esimerkiksi tänään olen nauranut taas hyvässä seurassa aika paljon ja ajatellut muista ihmisistä ja itsestänikin pelkkää hyvää. Aiemmin päivällä törmäsin asiaan, joka huonona päivänä olisi vetänyt minut jonnekin syvälle ja joka olisi aiheuttanut jotain tekoja, kuten masentuneita blogikirjoituksia tai epätoivoisia yhteydenottoja vääriin ihmisiin. Mutta koska tänään on hyvä päivä, niin lyhyen sydämentykytyksen jälkeen hengitin syvään, annoin asian vaan mennä ohitseni ja olin sen jälkeen ihan zen.

Vaikka olenkin eräiden tapahtumien seurauksena ollut kovin sydänsuruinen, niin tästä huolimatta kulunut vuosi (lukuvuosi siis, koska opiskelijan ajanlasku alkaa syyskuusta) on ollut yksi parhaita varmaan ikinä elämässäni. Siis jos laittaa vaakakuppeihin negatiiviset ja positiiviset asiat, niin positiiviset ehdottomasti voittaa. Ja vaikka ihastuin ja tunne ei ollut molemminpuoleinen ja samassa rytäkässä menetin toisenkin tärkeän ihmissuhteeni, niin olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut tutustua ja tuntea ja viettää aikaa kaikkien ihanien ihmisten kanssa, joista yksi on tämä KRP (= kaunis runopoika, ei keskusrikospoliisi). Hetkeäkään en vaihtaisi pois, mutta jos saisin valita, niin niitä hetkiä olisi vielä paljon enemmän. Vaan enpä saa valita, koska life is a bitch ja sitä rataa.

Niin, siis noihin allapäisiin kirjoituksiin on osasyyllisenä kuunkierto, myönnän sen ihan suoraan. Minulla ei ole pms:ää, mutta minulla on ensimmäisten menkkapäivien alakulo. Ja myöskin niihin fiiliksiin vaikuttaa erilaiset reaalimaailman kohtaamiset. Joita muuten huomennakin on luvassa yksi, joten... yritän olla syöksymättä pohjamutiin. Ilon kautta!

Niin ja tiedoksi sille yhdelle irl-ystävällekin, että ei tarvi olla huolissaan. Mutta ihanaa kun välität.

Puss och kram!

19. helmikuuta 2010

Lumi


Lupaan ja vannon, että tätä kuvaa ei ole photoshopattu. Yritin ottaa kuvaa Tampereen tuomiokirkon tornista yhtenä päivänä. Ilta oli jo hämärtynyt, joten automaattisalama meni päälle ja koska satoi lunta, niin lopputuloksesta tuli tällainen. Aika onnistunut epäonnistunut kuva, jos saan itse sanoa.

Valokuvatorstain 155. haaste.

16. helmikuuta 2010

Viallinen tuote

Näytän iloiselta ja huolettomalta. Hymyilen ja juttelen ihmisille. Nauran paljon. Näytän että elämä on ihan helppoa. Vitsailen, heitän läppää, kuuntelen rokkia lujaa ja sanon että no voi paska, jos joku menee pieleen. Kaikki näkee, että asiat on hyvin eikä suuret murheet paina.

Mutta ei ne ole aina hyvin. Ne asiat. Kotona yksin olen joskus tosi yksin. Seuranani vain hullu pääni, joka jauhaa ja jauhaa. Liian moni vastaamattomia kysymyksiä. Liian paljon asioita, joita en pysty ymmärtämään enkä voi kysyä. Tuntuu, että olen menettänyt kerralla ihan liian paljon. Liian tärkeitä juttuja. Jokaisesta kolhusta lähtee pieni palanen minua enkä ole enää koskaan kokonainen. Jokainen kolhu tekee kuoresta pikkuisen paksumman ja laittaa sen pikkuisen tiukempaan kiinni.

En haluaisi olla sellainen, joka suree vielä kahden kuukauden päästäkin sitä mitä menetti tai jotain sellaista mitä ei koskaan ollutkaan. Enkä olekaan. Sillä te ette tule koskaan näkemään sitä puolta minusta.

Hymyillään kun tavataan.

15. helmikuuta 2010

Oikeus on voittanut taas

Tuon taannoisen Emma-gaalaan ja Suomen musiikkiskeneihin liittyvän avautumiseni jälkeen on tapahtunut jotain kovin iloisaa! Viime viikonloppunahan oli Femma-gaala. Vuoden Femma jaettiin viidelle bändille tai artistille, ja ehdokkaiden joukossa oli mm. PMMP, joka EI voittanut. Tämä ei varsinaisesti ollut se iloinen asia, joskin positiivisella tavalla yllättävä. Iloista oli kuitenkin se, että yksi noista viidestä Vuoden Femman voittajista oli Jaakko & Jay! Loput neljä Vuoden Femmaa saivat Ghost Brigade, Joensuu 1685, samaisen aiemman postaukseni kommenttiosastolla parjattu Manna ja Röyhkä Rättö Lehtisalo. Yleisöfemma meni Turmion Kätilöille, mikä oli, hmm... mielenkiintoista. Mutta kai siitäkin sitten joku tykkää.

Mutta palatakseni tärkeimpään. Hyvä Jaakko & Jay! Hyvä Tampere! Hyvä Femmagaala! Elämä on ihanaa ja kukkaset kukkii ja perhoset lentelee ympäriinsä ja linnut sirkuttavat sulosointujaan ja kaikki on vaan niin kaunista! Maailmassa on taas jotain järkeä! Hymy!


12. helmikuuta 2010

You know the best things in life are free

Vähän peljästyin, kun luin uutisen, että Google on tuhonnut ilman ennakkovaroitusta musiikkiblogeja Bloggerista. Mutta oli tämä täällä vielä sentään. Joo, kategorisoin oman blogini tuolleen kylmästi yhtäkkiä musiikkiblogiksi, vaikka oikeasti tämä on varmaan joku, öö... sekametelihöttö- ja paskanjauhantablogi. Niin kuin kuuluukin.

Sain yhtenä päivänä pankilta kirjeen. Olen tottunut siihen, että jos postista kolahtaa jotain jossa lukee Nordea, Kela tai Opintotukikeskus, niin siitä ei voi koskaan seurata mitään hyvää. Päätin kuitenkin olla rohkea ja avata kuoren. Sisältä löytyi kirje, joka oli otsikoitu "ilmoitus saapuneesta maksuosoituksesta" ja alla luki "rahanpalautus". Tässä vaiheessa mielenkiintoni heräsi. Olen todellakin saanut maksuosoituksen Nordeaan. Rahan lähettäjänä Hobby Hall. Valitettavasti summa on vain säälittävät 16,20 euroa, joten kovin paljoa en pääse juhlimaan. Tunnistan kyllä tuon euromäärän olevan vuosi sitten Hobby Hallista tilaamani kameran yhden osamaksun määrä, mutta en ymmärrä kuinka se on päässyt tapahtumaan, että olen maksanut ylimääräistä! Huh, onneksi Hobby Hall on rehellinen ja palauttaa ylisuoritukseni.

Hauskaa tuossa kirjeessä on se, että joudun nyt tuon lappusen kanssa tassuttelemaan johonkin Nordean konttoriin ja ottamaan rahat vastaan joko käteisenä tai laittamaan ne tililleni (paljonkohan Nordea ottaa siitä palvelumaksuja?). Toinen vaihtoehto on täyttää oma tilinumero yhteen osaseen tuota kirjettä ja lähettää se postissa Nordealle. Postimaksu on ihme kyllä maksettu asiakkaan puolesta. Yhtä asiaa mietin kuitenkin... Eikö Nordea todellakaan tiedä mille tilille tuon rahan voisi palauttaa? Ei luulisi olevan ihan hirveän monimutkainen asia selvittää. Palautushan on tullut Nordeaan sen takia, että maksu on lähtenyt Nordean tililtä, joten voisimme olettaa asiakkaalla olevan tilin kyseisessä pankissa. Ja parin napin painalluksella pankki varmasti näkisi myös sen, miltä tililtä maksu on suoritettu.

Oi voi, tätä byrokratiaa. Nyt ymmärrän, miksi pankkikonttoreiden ovien ulkopuolella on aina jonoa jo ennen pankin aukeamista.

9. helmikuuta 2010

Miia Nuutila alasti

Otsikko on yksi suosituimpia hakusanoja, joilla tänne blogiin on tultu viime aikoina. En tiedä miksi joku a) etsii sellaista epätoivoisesti, b) luulee netistä sellaisen löytävänsä ja ennen kaikkea c) luulee löytävänsä täältä mitään alastonkuvia tai Miia Nuutilaan liittyvää. Koska tämä kuitenkin on täyden palvelun blogi, niin löysin jotain, jossa vilahtaa Miia Nuutilan paljasta hipiää: Katso video!

Edelliseen kirjoitukseen viitaten... Lueskelin tänään Yo-talon ohjelmaa helmikuulta. Kylläpä rupesikin harmittamaan, että tämän viikon torstai ja perjantai on minulla tosi kiireisiä ja illat olen ihan rättipoikkipuhki. Siellä olisi nimittäin esiintymässä peräkkäisinä iltoina PMMP ja Irina. Vain Jippu puuttuu. Ahahaa. Tämä oli sarkasmia. Anteeksi.

Mietin tänään kaupassa, että mitä järkeä on... siis ylipäänsä missään, mutta erityisesti iltapäivälehtien "uutisissa". Tänään jommankumman iltapäivälehden lööpissä oli suurimpana uutisena se, että joku matkaopas oli murtunut kyyneliin kun matkustaja oli kuollut. Joo, tosi ikävä juttu, mutta siis tämä uutinenhan käsitteli televisio-ohjelmaa, joka näytettiin kai eilen televisiossa. Joka on kuvattu joskus jo aikoja sitten. Siis että ensin tehdään tv-ohjelma, joka sitten näytetään kaikelle kansalle, ja sitten seuraavana päivänä toimittajat repivät uutisaiheensa siitä televisio-ohjelmasta? Ja että se uutinen on vielä sellainen, että joku norjalainen (muistaakseni) on kuollut ja joku matkaopas on itkenyt sen takia. Öö... Ehkä minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Pitää varmaan olla vaan tyytyväinen, ettei ilmeisesti mitään sen järisyttävämpää ole tapahtunut uutisrintamalla.

Eikä minulla sitten tässä kohtaa ole enää muuta sanottavaa, kuin että: Tulispa jo kevät! Alan olla saanut tarpeekseni jo tuosta lumesta. Voisi sulaa pois. Pois pois!

5. helmikuuta 2010

Kansaa alkaa kohta vituttaa

Katselin eilen illalla Emma-gaalaa televisiosta. Tulikin ihan sellainen déjà vu sitä katsoessa. PMMP, Lauri Tähkä, PMMP, Chisu, PMMP, Chisu, PMMP... Onkohan ihan varma, ettei se lähetys ollut vahingossa uusinta viime vuodelta? Tai sitä edelliseltä. Tai sitä edelliseltä. Tai sitä... Jos kahtena peräkkäisenä vuonna joku Chisu voittaa vuoden biisi -Emman ja viimeiset kymmenen vuotta PMMP on voittanut melkein jokaisen muun palkinnon, niin... Olen sanaton.

Tuntuu, että Suomen musiikkiskene on jotenkin kauhean surullinen nykyisin. Olen tietysti hirveän huono puhumaan tästä, koska en juurikaan kuuntele kotimaista musiikkia nykyisin. Syyn voitte lukea vaikka tuosta edellisestä kappaleesta rivien välistä tai ihan itse riveiltäkin. Uskon kyllä, että Suomessa on paljon hyvää musiikkia ja hyviä musiikintekijöitä, mutta jostain syystä nämä palkintogaalat ovat itsensä toistoa vuodesta toiseen ja ylipäänsä kaikki vähänkin jonnekin maineeseen pääsevät bändit tai artistit ovat ihan paskoja. (Poikkeuksiakin toki löytyy, kuten Kotiteollisuus ja Maj Karma ja onhan näitä varmaan joku muukin). Miksi valtaosa ihmisistä kuuntelee niin paskaa musiikkia? Ja tämä on tietysti täysin objektiivinen mielipide. (Tekisi mieleni sanoa, että "väärää musiikkia" ja pitää luento oikeasta musiikista siihen päälle, mutta äh, olkoon nyt tämän kerran!)

Naisrokkirintamalta on pakko hiukan kehaista uudehkoa tulokasta Mannaa, jonka musiikissa on sentään jotain yritystä. Kerrankin joku naisartisti, joka vaikuttaa edes vähän katu-uskottavalta eikä esitä mitään sellaista vinkuvonku-musiikkia kuten jotkut Jippu ja Chisu.

Suomeen tarvittaisiin joku indie music awards -hommeli, jossa palkittaisiin välillä vähän jotain muitakin kuin aina noita samoja naamoja. Tai ehkä sellainen onkin, mutta sitä ei vaan televisioida, eli siis oikeastaan sitä ei ole. Femma-gaala on tietty olemassa, mutta jotenkin epäilen, että sielläkin palkitaan PMMP kaikesta mahdollisesta. Eikä sitäkään näytetä televisiossa, vai näytetäänkö? Ei sillä, että minulla olisi mitään varsinaisesti PMMP:tä vastaan, mutta alkaahan tämä kuvio nyt jo pikkuisen toistaa itseään. Blaah. (Mutta ainakin kävin äänestämässä Jaakkoa & Jayta yleisöfemman voittajaksi!)

Ja minkä takia se The Baseballs, joka nyt pitää raahata joka ainoaan tilaisuuteen soittamaan, on soittanut viimeisen vuoden ajan (tai ainakin se on tuntunut vuodelta, jos ei sadaltakin) sitä samaa Umbrella-renkutusta? Eikö niillä tosiaan ole mitään toista kappaletta? Enkä edes sano sitten mitään siitä Lauri Tähkän vaatteesta...

Ai niin, mutta olihan siinä Emma-gaalassa jotain hyvääkin! Sen juonsi jo toista kertaa peräjälkeen (tämäkin oli toisinto viime vuodelta, mutta sentään positiivinen sellainen) Ile Uusivuori. Ai että, nam. Surullista on toki sekin, että se mies päästetään televisioon suunnilleen vain kerran vuodessa.





Hyvää Runebergintortun päivää kaikille!

3. helmikuuta 2010

Järki lähtee, piipaa piipaa

Niin paljon muistettavaa ja niin vähän aivokapasiteettia. Olen ruvennut nykyään kirjoittelemaan itselleni "to do" -listoja ihan vähäpätöisen pienistäkin asioista, joita täytyy muistaa tehdä. Toistaiseksi en ole kirjoittanut listaan mitään ruumiintoimintoihin liittyviä juttuja, vaikka "syö" ja "nuku" olisi ehkä ihan asiallista olla mukana listalla, sen verran vähiin ne ovat viime aikoina jääneet. Tai ainakin myöhään. Kello on nyt kahdeksan illalla, enkä ole aamupalan jälkeen ehtinyt tai jaksanut syödä mitään, mutta teen sen ihan kohta. Ja nukkumaan menen varmaan joskus kahden aikaan yöllä taas, vaikka huomenna pitäisi olla palaverissa jo klo 8.

Ostin maanantaina uuden sängyn itselleni, vanha kun on pituussuunnassa liian iso pieneen alkoviini, joten olen muutosta asti joutunut turhautumaan siihen, että se on sijoitettuna poikittain ja ihan väärin. Sovin tänään kuljetusliikkeen kanssa aikaa sängyn kotiinkuljetukselle, niin onnistuin hetken aikaa sinnikkäästi väittämään perjantain olevan jo huomenna. Kunnes tajusin, että tänään onkin vasta keskiviikko. Enkä silti yhtään tiedä mitä tapahtui maanantaille ja tiistaille. Miten aika voi mennä näin kauheaa vauhtia?

Lähdin tänään iltapäivällä yhteen palaveriin. Pukeuduin kotona, kuten usein tapana on, ja tarvoin hangessa palaverin paikkaan. Riisuin siellä takin päältäni ja menin vessaan. Siinä käsiä pestessäni huomasin peilistä, että kyljessäni sojotti kummallisesti joku omituinen lappu. Tutkailin hetken tilannetta ja huomasin pukeneeni neulehupparini väärin päin päälleni. Onneksi olin vessassa ja saatoin nopeasti pukea sen oikein päin päälleni, joten vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Joudun nykyisin myös monesti tarkastamaan ulos lähtiessäni, että olen muistanut pukea farkut jalkaan. Kertaakaan en ole oikeasti lähtenyt ilman housuja ulos, mutta melkein joka kerta tulee tunne, etten ole asiasta aivan varma ja joudun kurkkaamaan nilkkoihini.

Odotan todella kovasti, että tämä ja ensi viikko ovat ohitse, niin sitten minun ei tarvitse enää muistaa ja ehtiä ja osata niin paljon asioita. Tai ainakaan sillä ei ole niin kovasti väliä, vaikka en muistaisi tai ehtisi tai osaisi jotain. Sitten aion syödä kunnolla. Ja nukkua. Uudessa sängyssä. Ah.


Ps. Valokuvatorstai palaa tauolta ensi yönä. Olkaa kärppänä paikalla!

1. helmikuuta 2010

Dirty pretty things

Nyt on jo helmikuu. Aika kuluu ihan hirveätä vauhtia ja tuntuu, että mitään ei ehdi ja pitäisi vaikka mitä, mutta kun ei huvita. Jokavuotinen kesätyöahikin painaa taas päälle. Samoin kuin stressi kaikista koulujutuista. Pitäisi muka saada ne kandin paperit toukokuussa. Uaah...

Viime päivinä on kuitenkin ollut iloista. Joskus sitä ilahtuu niin pienistä asioista. Kun entinen poikaystävä sanoo jotain kaunista, tai oikeastaan jättää sanomatta, mutta sen kauniin pystyy lukemaan rivien välistä. Tai kun kuulee yhden pojan tehneen jotain, joka liittyy melko suorasti johonkin, mitä olen hänelle vuosia sitten sanonut, ja sitten voin ainakin kuvitella hänen hetken aikaa ajatelleen minua.

Nuo molemmat tapaukset oikeastaan liittyvät Facebookissa liikkuvaan dobbelgänger-juttuun. On aika hauska nähdä millaisia "kaksoisolentoja" omilla kavereilla on. Minua on yhden henkilön toimesta sanottu länsinaapurin kruununprinsessan näköiseksi ja jotkut jopa myönsivät jotain yhdennäköisyyttä löytyvän, itse en sitä kyllä myönnä missään määrin. Eksä kuitenkin esitti eriävän mielipiteen ja rivien välistä tulkitsin hänen pitävän minua kauniimpana kuin Victoriaa. Se olikin ehkä kauneinta, mitä hän on koskaan minulle sanonut. Tai siis jättänyt sanomatta.

Toisessa tapauksessa taas joskus sanoin yhtä söpöä poikaa yhden näyttelijän, tai oikeastaan sen roolihahmon näköiseksi. Jouduin myöhemmin vakuuttelemaan hänelle, että tarkoitin lausahduksellani oikeasti ihan pelkkää hyvää, koska ilmeisesti pojat eivät halua näyttää satuolennoilta (eivätkä halua olla söpöjä). Tästä on kulunut jo useampikin vuosi, mutta nyt kuulin ystäväni kautta, että tämä poika oli laittanu profiilikuvakseen juurikin kyseisen satuolennon kuvan. Joka on siis tietysti ihan oikea ihminen, se joka sitä olentoa näytteli, ja varsin tyttöjen suosiossa, mutta en nyt kerro liikaa kuitenkaan. Ilahduin kuitenkin siitä, että tyyppi muistaa tämän jutun vieläkin. Voi toki olla, että joku muukin on tuonut heidän yhdennäköisyytensä esiin, mutta ainakin minä taisin olla ensimmäinen.

Kaikista iloisin asia taisi kyllä tapahtua tänä aamuna, kun yksi pieni mies sai ihan uuden pikkuveljen. Johan sitä oltiin odotettukin. Toivottavasti pääsen pian tapaamaan tätä uutta ihmistä!