25. elokuuta 2010

Puh huijaa

Edellisen postauksen kommenttien perusteella päädyin siis sellaiseen objektiiviseen mielipiteeseen, että silmänalukset on kieliopillisesti aivan oikein sanottu (josta olen hyvin pettynyt ja vaadin merkittäväksi pöytäkirjoihin, että se kuulostaa hölmöltä enkä ole tyhmä ite oot!), ja photoshoppaamani kuva tummasta silmänaluksesta on aivan überhieno.

Koen tällä hetkellä jonkinlaista omituista tyhjyyden tunnetta. Olen emotionaalisessa kuopassa (lue: pojat on yäk ja ihan tyhmiä) ja myöskin jonkinlaisessa henkisen pääoman kuilussa. En siis yhtään tiedä mitä odottaisin tältä tulevalta lukuvuodelta, tai loppuvuodelta, tai ensi viikolta, tai edes huomiselta. Iso-G kummittelee jossain takaraivossa, mutta en millään jaksaisi edes miettiä sitä aihetta. Tai miettiä millä tavalla sen aiheen itselleni järjestäisin. (Vaihtoehtojahan olisi yritysten puoleen kääntyminen, laitokselta aiheen pyytäminen tai sen itse keksiminen). Viime lukuvuosi oli niin täysi ja täyteläinen ja täydellinen, että nyt koen olevani taas jotenkin hukassa ja myöskin kauhean epämotivoitunut. Plääh.

Henkisen tyhjyyden lisäksi olen ollut töiden loppumisesta asti fyysisesti jotenkin ihan älyttömän väsynyt. En tiedä johtuuko se näistä painostavista ilmoista vai elämänrytmin täydellisestä muuttumisesta taas yhtäkkiä, mutta olen ollut muutaman päivän kuin jossain sumussa. Aivan kuin olisin työntänyt pääni hinajapurkkiin enkä saa sitä pois ja nyt purkin ulkopuolelta kuuluu vain kuminaa ja jotain makeaa tahmaa valuu pääni ulkopuolella. Pienetkin fyysiset ponnistelut saavat minut aivan uupuneeksi. Maanantaina pidin siivouspäivän, mutta en jaksanut edes imuroida kunnolla näitä muutamaa kymmentä neliötä, kun jouduin jo kaatumaan aivan poikkinaisena sänkyyn. Eilen kävin leffassa (Nowhere Boy, kertoo John Lennonin nuoruudesta, aivan ihana ja liikuttava elokuva, tirautin pari kyyneltäkin vahingossa) ja sain aivan kummallisen kylkilihaskrampin kesken elokuvan, kylkeen koskee vieläkin. Tämän lisäksi takareiteni ja lokkani ovat aivan kipeät kuin suuremmankin urheilusuorituksen jäljiltä, vaikka mitään en ole oikeasti tehnyt. Tänään kävin kaupassa ja olin kuin elävä kuollut koko sen reissun ajan. Paluumatkalla harkitsin hetken vakavasti bussilla matkustamista kahden pysäkinvälin verran, kun tuntui että en vaan jaksa enää kävellä. En sentään sitä kuitenkaan tehnyt, joten puuskuttaen ja hiki virraten sain raahustettua tutisevin jaloin kotiin. Ja tässä olen nyt. Valittamassa asiasta.

Ajattelin ensi viikolla jättää pois kaiken turhan sokerin ja vaaleat jauhot ja sellaisen, ja kokeilla syödä vähän terveellisemmin, josko pääsisin pois täältä omituisesta väsymyskuplasta ja alkaisin jaksaa taas asioita. Töissähän söin säännöllisesti ja ihan "oikeata" ruokaa joka päivä. Nyt vapaudessani olen syönyt miten sattuu, mitä sattuu ja milloin sattuu. Myöskin kahvinkulutukseni on pudonnut kolmannekseen siitä mitä töissä tulee kahvia hörpittyä, joten ehkä kroppani oireilee siksikin, en tiedä. Unirytmin olen saanut pidettyä toistaiseksi sellaisena, että menen samoihin aikoihin nukkumaan kuin työiltoinakin (siinä yhden-kahden aikaan yöllä) ja olen joka aamu herännyt yhdeksältä. Tiedän, että tuo unirytmi tulee keikahtamaan vielä, koska jotenkin minä vaan olen parhaimmillani myöhään illalla ja yöllä. Päivisin olen kuin orpo piru enkä tiedä mitä tekisin.

Onpahan muuten aivan ihanan väristä raitalankaa noissa 7 veljestä -langoissa tänä syksynä! Aloitin neulomaan tuosta itselleni villasukkia pari iltaa sitten ja ajattelin tempaista samasta langasta vielä tumputkin. Se on oikeasti vielä jotenkin kivemman väristä kuin tuossa hailakan värisessä kuvassa.

Saako mennä talviunille?

7 kommenttia:

Alcinoe kirjoitti...

Jumanpliut:

Minä haisen hyvältä, enkä hyvälle.

Minulla on silmänaluset, enkä tiedä mitään mistään aluksistani.

Minä teen yhdyssanoja huolella ja täysin mielivaltaisesti, koska ne ovat niin ihania.

Ja silti minä olen oikeassa. Joten täytyyhän sinunkin olla, koska olet samaa mieltä.

Tiina kirjoitti...

Ihanaa, Alcinoe!
Onneksi mun oikeassa olemiselleni löytyi vihdoin joku tieteellinen todiste! :)))

Mymskä kirjoitti...

Mulle tulee aina hirveä läsähdys, kun joku aikakausi tai juttu päättyy. Oli se sitten lomaviikko tai työ/koulu tai mikä tahansa, joka kestää määräajan. Siinä aina sitten pyörin viikon tai kaksi ihan ihmeissäni, että tässäkö tää nyt oli. Ja että mihin se elämä katosi (ei sillä, että työ olisi koskaan ollut mulle koko elämä, mutta tiedät mitä tarkoitan?).
Silloin kun opinnot joutuivat hyllylle, oli ihan sekaisin, kun ei ollutkaan mitään. Elämä vaan tuntui jotenkin täysin tyhjältä.

Silloin väsyttää eikä huvita oikein mikään.

Ja mulle tuo säännöllisen normaalin ruokailun tapa on unohtunut ihan täysin! En tajua mikä se sellainen ruokarytmi oikein on. Syön silloin kun muistan, ja yleensä olenkin sitten niin saatanan nälkäinen, että syön ihan mitä vaan. Ja sehän ei sitten ole välttämättä ihan terveellistä.

Olen huomannut, että ruokavaliolla on ihan mielettömän suuri vaikutus jaksamiseen. Mutta ei edes se motivoi näköjään riittävästi...

Aimo kirjoitti...

Pyh, olen edelleen sitä mieltä, ettei mitään silmänaluksia olekaan. Merkittäköön tämäkin pöytäkirjaan.

Kirsikka kirjoitti...

Minäkin vastustan silmänaluksia. Ehdottomasti ja kertakaikkisesti vastustan!

Elegia kirjoitti...

Mä kanssa talviunille. Luin myös hauskan juttusi silmänaluksista ja repesin kuvalle. Sinä päivänä kun omien silmien alle ilmaantuu silmänalukset, voisi harkita lääkityksen tarkistamista :D

Zepa kirjoitti...

Me too väsymykselle, psyykk. ja fyys. Varsinkin fyys. Eiku varsinkin psyykk. Emmä tiä, paha valita.