31. elokuuta 2012

Wake me up when September ends

Ai niin! Koska tänään on tämän vuoden viimeinen kesäpäivä ja huomenna ensimmäinen syyspäivä, niin se tarkoittaa myös sitä, että tarvitaan uudet kuva päivässä -aiheet syyskuulle.

Tässä ne ovat!



Katsotaan, josko saisin syyskuun haasteesta enemmän irti kuin elokuun. Vaikuttaa kyllä aika hankalilta iso osa noista.

Ramble on

Ai niin, täytyy varmaan pitää teidät kärryillä terveydentilastani. Ne tiistaina mainitsemani olot tulivat ja menivät. Nyt olo on taas siis ihan normaali. Todennäköisesti oikeassa olivat ne, jotka epäilivät nesteiden poistumista kehosta. Aika outo juttu, mutta ilmeisesti se neste poistui sitten päästä asti, heh heh. Viikonloppuna kyllä söin itseni ähkyyn useamman kerran ja sitten viikonlopun jälkeen taas en, mutta koskaan ennen kroppani ei ole reagoinut sellaiseen tuolla tavoin. Mutta ehkä tämä uusi uhkea... ei kun siis urheilullinen elämäntapani on aiheuttanut sen, että aineenvaihduntani on alkanut toimia eri tavalla ja kroppaan kerääntyneet nesteet syöksyvät Niagaran tavoin minusta ulos parin päivän ajan. Mutta ainakaan emme nyt todennäköisesti saa blogivauvaa tällä kertaa.

Uuudesta urheilullisesta elämäntavasta puheenollen, olen nyt käynyt muutaman kerran spinningissä. Pari ensimmäistä kertaa kävin puoli tuntia kestävässä kevytspinnissä ja tulin siihen tulokseen, että ei tunnu missään. Vaikka vääntäisin vastuksia isommalle, niin puoli tuntia on ihan liian lyhyt aika mihinkään. Eihän siinä ehdi edes hengästyä, kun seuraavaksi taas jo jäähdytellään. Eilen kävin 45 minuuttia kestävässä kuntospinnissä, joka oli toki raskaampi kuin kevytspin, mutta silti tunnin jälkeen oli fiilis, että tässäkö se nyt oli sitten. Olen varmaan tuolla Bodypumpissa jotenkin opettanut itseni siihen, että jos ei tunnin aikana vedä jaksamisen äärirajoilla, niin se ei ole mitään. Ei kai tässä auta muu kuin mennä seuraavaksi siihen kaikista raskaimpaan spinniin ja sen jälkeen pudota puolikuolleena satulasta.

Olen ihan kauhuissani lukenut uutisia siitä 8-vuotiaasta tytöstä, jonka isä ja isän naisystävä kiduttivat hengiltä. Vain ihminen pystyy noin puhtaaseen pahuuteen. Vaikka olen olevinani miten zen ja hyvä ihminen, etten haluaisi tappaa kärpästäkään, niin tämmöisten ihmispaskiaisten kohdalla sisäinen buddhani lakkaa kyllä hymyilemästä. En todellakaan pahastuisi, jos joku nuijisi nuo tekijät henkihieveriin (tämä ei ole kehoitus, ainoastaan mielipiteeni). Samoin toivon, että lastensuojelu joutuu edesvastuuseen asiasta. Joo, jokainen tekee virhearvioita työssään joskus, mutta jos 8-vuotias lapsi alkaa itkeä, kun kuulee joutuvansa takaisin isänsä luokse, niin eikö jonkun hälytyskellon pitäisi alkaa soida.

Tänään on viimeinen työpäiväni tältä erää, mistä olen kauhean iloinen, vaikka oikeasti kai pitäisi olla surullinen. Työpaikka olisi kyllä kiva olla olemassa, mutta ehkä joku muu, jossain muualla. Älkääkä käsittäkö väärin, tykkään työkavereistani tosi paljon, mutta täällä on niin paljon kaikkia mieltäni puuduttavia asioita. En tiedä pitäisikö laskea 1+1, kun aiemmin sain huomauttelua painoni putoamisesta ja tänään sain läksiäislahjaksi (kirjoitin ensin vahingossa että läskiäislahjaksi, mikä olisi ollut kyllä aika kuvaavaa) kauhean kasan suklaata. Vihjaavatko ne jotakin? Tykkäävätkö ne muhkummasta?

Olen myös miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa yksi blogikirjoitus aina yhdestä aiheesta, jotta se olisi yleisölle helpompi käsitellä? En siis väheksy teidän älykkyytänne, mutta kun tämäkin kirjoitus rönsyili neljässä (tai nyt jo viidessä) eri aiheessa. Kommentoinninkin kannalta voisi olla helpompi keskittyä aina yhteen aiheeseen kerralla, mutta minkäs teet, kun on tippaleipäaivot. Tai sitten pitäisi kirjoittaa neljä lyhyttä kirjoitusta päivässä, mutta se tuntuisi jotenkin liioittelulta. Mutta valitkaa toki suosikkiaiheenne ja kommentoikaa sitä (jos huvittaa), tai vaikka kaikkia aiheita kerralla ja yhdessä lauseessa.

29. elokuuta 2012

29. down


Pitkästä aikaa sain edes jonkinlaisen inspiraation tuosta päivän kuvan aiheesta.

28. elokuuta 2012

Wanna whole lotta love

Sain tänään paljon rakkautta osakseni, kun sekä Neo (kiitos!) että Nollavaimo (kiitos!) lahjoivat minua tämmöisellä prenikalla. Jippii!


Ja tunnustuksen mukana seurasi toimintaohjeet:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It –lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tässä todiste siitä, että olen iloinen saamastani tunnustuksesta:


(Kuva varmasti häikäisi teidät sekä koollaan että laadullaan. Ja vitivalkoisilla hampaillaan.)

Vaikka ohjeet olivat helpot, en niistäkään tietenkään pysty suoriutumaan kunnialla. En nimittäin jaa tätä nyt eteenpäin. Ehkä teen sen sitten kun pystyn keskittymään paremmin. Tällä hetkellä ajatukseni ovat ihan toisaalla syystä josta seuraavana.


(Seuraa selostusta ruumiintoiminnoista, joten jos ei kiinnosta, niin käännä sivua)...

Minulla on tällä hetkellä fyysisesti jotenkin epämukava olo. Jo eilen ajattelin jossain vaiheessa, että ihan kuin pissattaisi koko ajan. Tänään tuo olotila tuntuu pahentuneen tai ainakin ajattelen sitä enemmän, joten luulen sen pahentuneen. En tiedä varmaksi, koska olen luulosairauteen vahvasti taipuvainen.

Olen nyt kuitenkin tehnyt nettidiagnoosia itselleni ja sen tuloksena minulla on joko diabetes, klamydia tai sitten olen raskaana. Niin, tai sitten tämä on virtsis. Minulla on ollut teininä virtsaputkentulehdus miljoona kertaa ja tämä olotila eroaa siitä siten, että ei kirvele tai mitään sellaista vessassa käydessä. Mutta ehkä se virtsis on kuitenkin todennäköisin vaihtoehto. Tai ainakin helpoin.

Pystyn kyllä olemaan käymättä vessassa pitkiäkin aikoja, mutta jossain tuolla alakerrassa on sellainen hassu tunne kuitenkin koko ajan. Jokaisella vessakäynnillä (näin kaunistellusti sanottuna) nestettä poistuu kehosta ihan tavallinen tai jopa tavallista suurempi määrä. Virtsiksessähän saa yleensä tiristää ja lopputuloksena on pieni liru. Nyt jää vain puuttumaan se sellainen helpotuksen tunne lopussa. Sen sijaan tuntuu siltä, että voisin istahtaa pöntölle takaisin vaikka saman tien. Tunne on kuitenkin hyvin lievä, mutta silti häiritsevä. 

Hankalaksi tilanteen tekee se, että olen enää kolme päivää työterveyden piirissä ja sen jälkeen voisin alkaa hyödyntää YTHS:n palveluita. Odottaisin mielelläni maanantaihin, mutta jos kyseessä oikeasti on virtsis, niin ei sitä varmaan kannata pitkittääkään kauheasti. Toisaalta toivon, että tämä on vain joku ohimenevä häiriö ja jos lakkaisin ajattelemasta sitä, niin se menisi pois (se luulosairaus). Toivon myös, että blogiin avautuminen ja mahdollinen vertaistuki auttaa unohtamaan koko hässäkän ja pim se on poissa.

No, huomenna aamulla varmaankin sen luulisi viimeistään huomaavan, jos kyseessä olisi ihan tavan tulehdus, koska aamuisinhan se aina tuntuu kaikkein ikävimmin. Toivon totisesti, ettei kyseessä ole ainakaan vauva, koska ei tässä nyt olisi oikein tilaa eikä rahaakaan saati muita rahkeita lapsenkasvatukseen.

27. elokuuta 2012

I'm so happy cause today I found my friends, they're in my head

Ympäri nettiä on pyörinyt tällainen kuva:


Olen aina pitänyt itseäni introverttina, ja olenkin sellainen, mutta jotenkin tuo kuvan lista sai epäilemään asiaa. Jotkut noista neuvoista voin kyllä allekirjoittaa, lähinnä kohdat 1, 11 ja 12. Mutta muuten tulee sellainen tunne kuin introverttius olisi jotenkin sama asia kuin hidasälyisyys ja vähän sellainen reppanuus. Ja jos nuo ohjeet on kirjoitettu nimenomaan ekstrovertille, niin introverttien maine vähän tyhminä sen kuin kasvaa.

Ilmeisesti moni introvertti kuitenkin allekirjoittaa tuon täysin, koska sitä on netissä jaeltu eteenpäin. Oma ongelmani voi tietysti olla myös kielikynnyksessä, eli tulkitsen nuo liian sanatarkasti. Esimerkiksi tuo 10. kohdan "enable them to find one best friend". Enable? Tarvitseeko introvertti ekstrovertilta apua ystävien hankkimiseen? Tuskin. Jos se ei tapahdu oma-aloitteisesti, niin se ei tapahdu ollenkaan.

Miksi introvertille pitää opettaa uusia taitoja yksityisesti? Opiskelu voi olla aika vaikeata, jos kaikkeen tarvitsee yksityisopetusta. Eikö introvertti pysty oppimaan kuin kädestä pitäen vai mikä juttu tämä on? Ja saako ekstrovertteja sitten nolata ja ojentaa julkisesti? Ei kai se ole kovin hyvätapaista.

Mitä tapahtuu, jos introvertin keskeyttää? Onko se yhtä paha asia kuin unissakävelijän herättäminen kesken kaiken? 15 minuutin varoitusaika ennen kuin introvertin pitää lopettaa mitä tahansa onkaan tekemässä? Kuulostaa holhoamiselta. Etukäteen ilmoitus tulevista odotettavissa olevista elämänmuutoksista? Eikö ekstroverteissa ihmisissä muka ole muutosvastarintaa? Sallikaa minun epäillä.
Mitään en inhoa niin paljoa kuin holhoamista ja sitä, että pidetään pikkuisen reppanana, jos on hiljaisempi kuin keskiverto ekstrovertti. Holhoamista on sekin, jos bileissä tullaan kyselemään, että onko sulla tosi tylsää, jos ei ole mukana siinä samassa humalaisten huutokuorossa (tämä tietysti koskee vain sellaisia porukoita, joissa en tunne oloani täysin mukavaksi), tai vaihtoehtoisesti tullaan sanomaan, että "voisit säkin vähän rentoutua".

Oma introverttiuteni on omasta mielestäni lähinnä sitä, että vaikka viihdyn ihmisten kanssa, niin tarvitsen silti omaa aikaa ja tilaa. En ole hidasälyinen enkä tarvitse ekstroverttien hellää tukea tässä elämässä. En ole myöskään ylitse käveltävissä, vaikka joku aina joskus niin erehtyy luulemaan.

No, mitä tästä opimme? Ehkä kaikki introvertit eivät olekaan samanlaisia, kuten eivät varmasti kaikki ekstrovertitkaan.

24. elokuuta 2012

Rent an opinion

Meillä täällä töissä on pari kesätyttöä, jotka pitävät minuun omituista välimatkaa. Uskon kyllä, että henkinen välimatkakin on olemassa, sikäli että he ovat parikymppisiä ja minä en ole. Tuntuu silti hölmöltä seistä esimerkiksi samalla bussipysäkille kolmen metrin päässä toisistamme, kun kuitenkin jollain tasolla olemme tuttuja. Alan olla henkisesti niin väsynyt kaikkiin sosiaalisiin kiemuroihin, että annan vaan olla. Itse asiassa on mukavampikin mököttää bussissa yksin kuulokkeet korvilla kuin yrittää tutustua työkaveriin. Silti mietin, että onko joku sanonut näille tytöille (he siis liikkuvat erikseen, eivät yhdessä), että olen jotenkin tosi outo, kun tuolla tavalla pitävät turvaväliä minuun. En ihmettelisi.

Olen jotenkin niin korviani myöten täynnä muutenkin naisia tällä hetkellä. Lähinnä siis itseäni vanhempia sellaisia. Onneksi työsuhdettani on jäljellä enää ensi viikko, koska jos tätä jatkuisi pidempään, niin melko varmasti päästäisin suustani ulos jotain peruuttamatonta jossain vaiheessa. Äsken jo oli niiiin lähellä, etten kysäissyt, että onko ihan oikeasti pakko selostaa ääneen kaikki mitä tekee (jos muistatte)?

Olen tässä katsellut ympärilleni ja tullut siihen tulokseen, että iso osa nelikymppisistä ja sitä vanhemmista naisista on ihan älyttömän tylsiä. Ja kauhean moni myös jotenkin tyhmiä. Pahoittelut keski-ikäisille naislukijoilleni, mutta tämä ei varmastikaan koske teitä, sillä oman lähipiirini ihmiset ovat hauskoja ja mielenkiintoisia. Työpaikalla taas en voi valikoida ihmisiä ympärilläni.

Jotenkin vaan kovin harvalla on mitään mielenkiintoista sanottavaa. Tämä yksikin, joka jatkuvasti on äänessä, ei varmaan koko kesänä ole tarjonnut yhtään kiinnostavaa ajatusta. Joskus huomaan puhuvani esimerkiksi ruokatunnilla jostain itseäni kiinnostaneesta asiasta, ja siitä seuranneesta kuolemanhiljaisuudesta tajuan, että porukka ei ole koskaan kuullutkaan eikä niitä kiinnosta.

Täällä jengiä kiinnostaa paljonko toiset painaa ja mitä ne suuhunsa laittavat ruokatunnilla. Tänä kesänä en ole saanut raivokohtauksia toisten lautasten kyttäämisestä, toisin kuin viime kesänä, mutta noin muuten mikään ei ole muuttunut. Ihmisten hiilihydraattien määrää ruoassa tarkkaillaan, vaikka sen enempää tarkkailija kuin tarkkailtavakaan ei karppaa. Ja jos joku on laihtunut tai lihonut, niin siitä mainitaan ääneen. Yleensä selän takana sentään.

Huvitin eilen myös itse itseäni ruokatunnilla miettiessäni, että miltä kuulostaisi, jos nämä samat keskustelut käytäisiin miesten pöydässä (kyllä, meillä naiset ja miehet ruokailevat eri pöydissä). Porukka on saanut joululahjaksi työnantajalta lahjakortit, jotka voi käyttää melkein mihin vaan. Yksi pohti jotain kivoja lakanoita, jotka sillä voisi ostaa. Repesin sisäiseen huutonauruun, kun siirsin ne repliikit viereisessä pöydässä istuvien miesten suihin. Aika harvaa miestä kiinnostaa lakanat ja vielä harvempi käyttäisi työnantajan lahjakortin niihin. Luojan kiitos se huutonauru pysyi pääni sisällä. Muuten olisin ollut ihan ansaitusti se työpaikan "tosi outo".

Todennäköisesti olen silti se porukan outo. En tiedä miksi en tunnu sopeutuvan siihen massaan. Vanhempien mielestä olen outo ja jotenkin tosi radikaali. Nuorempien mielestä olen outo ja ihan liian epätrendikäs. Jos olisin nuori, olisin ernu, mutta olenko kolmikymppisenä nyt sitten ervake eli erilainen varhaiskeski-ikäinen?!


"Varhaiskeski-ikään eli ikävuosiin 34/35–41/42 tullessaan moni kokee tulevansa syvään kriisiin. Aiempi voimantunto ja eheys voivat olla pahastikin kadoksissa, ja ihminen tuntee itsensä kokonaisvaltaisesti epävarmaksi.
Varhaiskeski-iässä ihminen alkaa viimeistään tajuta, että oma ajattelu onkin varsin suhteellista, toisin sanoen ei nyt niin kovin ainutlaatuista kuitenkaan."

(Lainaus Vesan blogista)



Ps. Oikeasti työkaverini ovat ihan kivoja. Tykkään niistä ja nekin kai tykkäävät minusta, mutta tänään on taas vähän tämmöinen väsyneempi päivä, kun ärsytyskynnys ylittyy.

22. elokuuta 2012

22. home


Home is where your story begins siinä lukee, pahoittelut heijastuksesta. Ostin tuon muuttaessani tähän nykyiseen astuntooni.

Ajattelin ensin olla vitsikäs ja ottaa kuva jostain homehtuneesta elintarvikkeesta, mutta nyt oli päässytkin käymään sillä tavalla, että minulla ei ollut mitään homeessa. Ainakaan tiettävästi.

Olemisen sietämätön leveys



Tuolla edellisen postauksen kommenttilaatikossa esitettiin kysymys, että löytyisikö tälle sairaudelleni (katso kuva!) jotain lääkettä. Itse epäilisin, että suklaa taikka triplasuklaajäätelö voisi olla oiva lääke liikuntakärpäsen puremaan. Tai sitten sillä olisi aivan päinvastainen vaikutus. Huomaan nimittäin nykyisin potevani huonoa omaatuntoa joka ainoasta jäätelöstä tai pullanpalasta, mitä kitusiini tungen, vaikka ei välttämättä edes tarvitsisi.

Jonkinlainen addiktiohan se on. Kun pääsee ensiksi kiinni siihen lihasrääkin jälkeiseen mahtavaan tunteeseen, niin sitä haluaa koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta kai sitä huonommastakin jutusta voisi olla riippuvainen. Olen oikeastaan palannut viime vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja kävin salilla sekä jumpissa säännöllisesti. Ja olenhan nytkin toki käynyt jo yli vuoden salilla ja jumpissa säännöllisesti, mutta vasta tuohon bodypumpiin ryhdyttyäni tätä voisi alkaa kutsua sairaudeksi. No eikä, mutta joksikin vimmaksi.

Kiviäkin kiinnostaa ja mietin, että pitäisikö minun perustaa erikseen joku treeniblogi, jota kenenkään ei tarvitsisi lukea. Mutta ehkä sinne nyt ei mitään kauhean erikoista sisältöäkään tulisi. Kerron nyt kuitenkin, että kaiken kaikkiaan olen syömisiä seuraamalla ja intokuntoilemalla saanut keväästä pudotettua suurin piirtein kymmenen kiloa. Se kuulostaa paljolta, mutta huolimatta työkaverin aiemmasta palautteesta, se ei omasta mielestäni näy vieläkään juuri missään. Vaan enpäs kerrokaan paljonko on jäljellä. Tai no, ei minulla edes ole mitään tarkkaa tavoitetta. Huolestuttaa tässä vaan, että menevätkö kaikki kivat vaatteeni ihan hukkaan, jos ne joskus tulevaisuudessa rupeavat liehumaan päällä?


Vaikka eipä hätää. Miessukupuoli pitää huolen siitä, että elämässä riittää niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain painua kotiin peiton alle sipsipussin kanssa. En tiedä onko se jotenkin rakenteellisesti siinä yhdessä y-kromosomissa, että täytyy tasaisin väliajoin olla yhtä kuin persereikä. Ja aina muka kyseessä on joku väärinkäsitys tai vastaava. Miehet kun eivät koskaan tarkoituksella ole persereikiä.

Edelliseen muuten yhtään liittymättä (ihan oikeasti), nyt on ihanaohjaajan tunnit omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi ohitse, ainakin näillä näkymin. Pumpissa käyvät tietävät, että viimeisenä eli venyttelykappaleena on tässä ohjelmassa soinut Il Divon Time To Say Goodbye. Ja niinhän se oli. Yhyy.


Ps. Kirjoitin tämän jo eilen aamupäivällä, mutta kesti näin kauan keksiä (noinkin nerokas) otsikko. Olen tässä vuorokaudessa ehtinyt päästä miessukupuolen kanssakin taas harmoniaan, mutta en jaksanut enää muokata tekstiä, kun aasinsillat oli jo rakennettu.

20. elokuuta 2012

20. today


Tänään menin ensimmäistä kertaa reiluun kymmeneen vuoteen spinningiin. Kyseessä oli helppokevytspinning, joka oli makuuni jopa liian kevyt. Toki olisin voinut itsekin säätää kovemmat vastukset pyörään, mutta en uskaltanut heti vetää täysillä, kun en tiennyt mitä on edessä. Puolen tunnin jälkeen olisin kevyesti jaksanut vielä lisää sen vartin, mikä normaaleissa spinneissä poljetaan. Että ehkäpä uskaltaudun seuraavaksi tuohon ei-niin-kevyeen kuntospinniin. Edes peba ei ole kipeä kuin ihan vähän vaan.

17. elokuuta 2012

17. faces


Kauheata suklaan väärinkäyttöä, jos minulta kysytään.

16. elokuuta 2012

16. food


Otinpa sitten kuvan jääkaapistani. Varsinaista ruokaruokaa siellä ei ole tällä hetkellä siitä syystä, että arkisin syön töissä.

Hajatelmia

Ostin ripsiväriä, joka lupasi kissamaisen katseen. Katseesta en tiedä, mutta ainakin oksensin karvapallon heti ripsiväriä laitettuani.

Aamulehdessä kerrottiin, että Suomeen tulee norjalainen teatteriryhmä De Utvalgte, joka esittää ensimmäistä kertaa 3D-tekniikalla tehtyä teatteria. Jota sitten katsotaan 3D-laseilla. Ihan kiva, mutta sitä vaan jäin miettimään, että eikös teatteri ole ihan luonnostaan kolmiulotteista? Ja sen näkee ilman niitä lasejakin.

Istuin eilen aamulla vahingossa bussissa jonkun tyypin eteen, jonka aamuhengitys haisi ihan hirveälle siinä hönkiessään niskaani. En nähnyt tyyppiä enkä kehdannut tollottaa taakseni, joten kuvittelin kyseessä olevan jonkun epähygieenisen nörtin (anteeksi vaan stereotypiasta, mutta olen tavannut niitä) tai vastaavan hahmon. Tyypin noustessa pois bussista näin hänet paremmin ja kyseessä olikin ehta hipsteri. Ehkä hampaiden harjaus on liian mainstreamia hipstereille.

Piti julkaista tämä jo eilen, mutta sitten tuli kaikenlaista.

14. elokuuta 2012

14. arrow


"Tule kadun yli varovasti". Sympaattista.

13. elokuuta 2012

13. simple


Kissat viettävät yksinkertaista elämää. Syödään, nukutaan, vaaditaan rapsutusta ja välillä peseydytään muiden toimien ohella. Kuvassa tassunpesu käynnissä.

I'm not a puppet! I'm a real girl!

Ihmelapsi Termostaattori sekä Zepa testasivat oman sukupuolisuutensa ja minä kanssa sitten.



Jaa. No joo. Tää nyt oli niin yllätyksetöntä. Tietty sain tuommoisen vastauksen, vaikka en kyllä ihan oikeasti ole se, joka pinkeissä piikkikoroissa itkee kynnen katkeamista.

No rupean sitten kehittämään maskuliinista puoltani eli alan hakata halkoja, ilmaista agressioni suoraan, fantasioida itseni paljastamisesta, puolustaa kunniaani nyrkein, opiskella auton moottoreita, kiihottua naisten rinnoista, nyrkkeillä...

Say goodbye don't follow


Siis hei miten surullista oikein on, että minun liikuntaintoni on aina parin liikunnanohjaajan varassa ja sitten juuri ne ohjaajat häviävät kuin tuhka tuuleen? Olenko ehkä vähän läheisriippuvainen tai jotain? Mutta henkilökohtaisen empiirisen tutkimukseni perusteella voisin väittää, että ohjaajalla on ihan valtava vaikutus siihen, miten saa tuloksia ja miten tunnilla jaksaa venyttää itseään äärirajoille.

Joskus keväällä valitin, kun lemppariohjaajani jäi äitiyslomalle, jos muistatte. Muodostin sen jälkeen uuden lemppariohjaajan toisessa lajissa. Tämän piti olla turvallinen lemppari, koska hänelle olisi fysiologisesti mahdotonta jäädä äitiyslomalle. Nyt äsken katselin kuntosalini syyskauden ohjelmaa ja tajusin, että tästä viikosta eteenpäin uuden lemppariohjaajani nimeä ei enää näy listoilla. Toivon todella syvästi, että tyyppi pitää vain jotain lomaa, kun on koko kesän painanut töitä (eli ohjannut tunteja) hiki päässä, ihan kirjaimellisesti, ja palaa kuvioihin taas myöhemmin syksyllä.

Olen kesän aikana aivan täydellisesti hurahtanut bodypumpiin ja todennäköisesti tähän on suurelta osin vaikuttanut se maailman paras ja ihanin ohjaaja (siis ei sillä tavalla ihana, en sentään ole kehdonryöstäjä). Viime aikoina olen jättänyt salilla käynnin ihan minimiin ja käynyt lähinnä bodypumpissa. Juuri aamulla pohdiskelin, josko korvaisin ainakin muutamaksi kuukaudeksi salin kokonaan pumpilla, niitä kun on suhteellisen vaikea sovittaa samaan viikkoon, jos useamman kerran haluaa käydä kummassakin. Mutta jos tulevaisuus on nyt tämä, miltä aikataulut näyttävät, niin ehkä hommaankin vaan uuden saliohjelman itselleni ja käyn pumpissa sen kerran viikossa.

Siis hirveä eroahdistus jo valmiiksi päällä. Täytyy hyödyntää tämän viikon tunnit ja toivoa, että sieltä heruisi samalla jotain lisätietoa tulevaisuudesta. Pitäisi jatkossa varmaan vaan käydä niiden ohjaajien tunneilla, joista ei erityisemmin pidä, niin olisi vain tyytyväinen jos ne häipyisivät maisemista.

Ilmeisesti tästä läheisriippuvaisesta riuhtomisestani on jotain hyötyä kuitenkin ollut, sillä sain tänään työkaverilta palautetta, että olen laihtunut.

8. elokuuta 2012

Bärtilin huonompi kesä

Tämä on nyt ihan ihme juttu. Bärtilillä (eli kärpäsloukullani, mahd. uusille lukijoille tiedoksi) ei ole tänä kesänä mennyt ollenkaan vahvasti. Hankin sen siis vuonna 2008 eli neljä vuotta sitten. Edelliset kesät ovat menneet ihan hyvin, tosin vanhoja kuvia katsoessani huomaan hänen ulkonäkönsä olleen hiukan laskusuhdanteista. Katsokaapas vaikka:

2008

2009

2010

2011

2012


Tämän lisäksi siis, että loukkuja on tullut tosi vähän tänä kesänä, on Bärtil myös ruvennut pitämään niitä kiinni ilman sen parempaa syytä. Voin olla melko varma, että täällä ei ole ollut mitään näkymättömiä kärpäsiä, jotka olisivat aiheuttaneet loukkujen sulkeutumisen. Tämä ei missään tapauksessa ole hyvä merkki. Olen juottanut sille pelkkää lähdevettä, kuten edellisinäkin kesinä, mutta silminnähden se ei voi hyvin.

Kevät kyllä alkoi sikäli hyvin, että se oli tapansa mukaisesti alkanut kasvaa jo jääkaapissa. Ensimmäisenä tuon päästään mustuneen eli paleltuneen loukun (kuvassa äärimmäisenä oikealla) lisäksi se kasvatti kukkavarren, jonka ohjeiden mukaan leikkasin heti pois, ettei se veisi turhaa energiaa kasvilta. Aluksi nuo vähät loukut olivat ihan normaalisti, mutta sitten yksi kerrallaan se alkoi läpsiä niitä kiinni. En ole siis saanut edes mahdollisuutta yrittää ruokkia, koska Bärtil kieltäytyy ravinnosta.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Apua?! Herääkö Bärtil enää talviunilta ensi keväänä?

Eipä sillä, että erityisen hyvin voisi tuo keväällä ostamani saintpauliakaan.


Yst.terv. viherpeukalo

7. elokuuta 2012

Tämä

Tänään Aamulehden nettisivuilta poimittuja otsikoita:














Voihan syvä huokaus. Jotenkin surullista, että paikallinen lehtemme on vain klikkauksien perässä tiedonjakamisen sijasta.

8 o'clock

Okei, tunnustan, arvasitte oikein, kuva on otettu jo puoli kahdeksalta. Mutta kahdeksalta elämäni ei ollut mitään muuta kuin konttoria, työpöytää, tietokoneen näyttöä tai kahvikuppia, ja maailma on jossain tuolla lamelliverhojen toisella puolella.

Kun lähdin töihin, niin minua vastaan käveli joku nuorehko mieshenkilö skeittilaudan kanssa. Kai sitä kävelyksi saattoi kutsua, vaikka hän ei kyllä suoraa viivaa olisi pystynyt etenemään, sen verran holtitonta oli meno. Veikkaan, että jollain muulla(kin) kuin alkoholilla oli osuutta asiaan. En paljon ihmettelisi, jos tuo olisi hänen kenkänsä.

6. elokuuta 2012

Syksy revisited


Syksyn tultua? SYKSYN TULTUA?!!! Maailman on tullut hulluksi!

NYT EI OLE SYKSY!!!

6. writing


En ostanut. Olisi ehkä pitänyt.

Life is like a box of chocolates - it's always empty



En ole hirveästi olympialaisia seurannut, mutta eilen oli pakko katsoa miesten 100 metrin finaali, kun niin moni sitä Boltia hehkutti jo etukäteen. Ja olihan se, ihan ylivoimainen. Tosin myös metrin pidempi kuin muut, että hyvähän niillä koivilla on pistää menemään. Noilla pikajuoksijamiehillä on kyllä aivan uskomattomat kropat. Kiinteät, jäntevät, lihaksikkaat... Siis niillä, jotka on hyviä lajissa, ei esim. suomalaisilla pikajuoksijoilla.

Ennen pikajuoksua katsoin jotain aitajuoksua ja korkeushyppyä. Siis voi hyvä ihme niiden suomalaisten räpellystä. Suomalaisella seiväshyppääjällä oli paras juoksu niin kuin ever, eikä se silti päässyt finaaliin. Aitajuoksija oli päässyt finaaliin, mutta jäi heti alussa metrin muista. Selostaja hoki, miten vielä ei ole mitään hätää, koska suomalainen vaan kärkkyy siellä perässä ja ampaisee kohta kaikista ohitse. Sitten se jäi kaksi metriä jälkeen ja seuraavaksi kolme metriä, mutta ei mitään hätää, hemmo on ihan tietoinen tapahtumista ja tarkkailee vaan koko ajan sieltä häntäpäästä muiden menoa ja ihan tuotapikaa sinkaisee voittoon. Seuraavan kerran kun kamera osui suomalaiseen, niin se klenkkasi radan sivuun.

Mikä vaivaa suomalaista urheilua? Ihan oikeasti, onkohan ne koskaan kuulleet treenaamisesta? Ettei istuta koko talvea syömässä pullaa ja sitten ihmetellään, kun kesällä ei kulje. Tai eihän ne edes ihmettele. Ne tulevat hakemaan kokemuksia ja ovat tyytyväisiä, kun urheilijan koko kauden paras tulos on sama kuin olympialaisten karsintaraja. Onneksi Suomen yleisurheilijoiden edustus on aika minimissä noissa kisoissa, niin ei tarvitse hävetä ihan hirveästi, kun tyypit vaan tekevät omaa suoritustaan siellä, huolimatta siitä että muut ovat tuplasti parempia.

Oikeasti en edes tiedä miksi rupesin bloggaamaan urheilusta... Sanottakoon tähän nyt vielä, että minulta katkeaa kohta verisuoni päästä, jos vielä yksikin ihminen tulee sanomaan, että nyt on syksy. Ei jumalauta ole(*. Elokuu on kesäkuukausi Suomessa ja nyt on vasta elokuun alku. Se, että teillä loppuu kesälomat ei tarkoita sitä, että kaikilla muillakin loppuisi kesä. Joskus tyypit puhuvat kesäkuussa vielä keväästä ja alkavat jo elokuussa puhua syksystä. Onhan Suomen kesä lyhyt ja kivinen, mutta että vain yksi kuukausi... Suksikaa suolle.

*) Lämpötilan avulla määritelty terminen syksy alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi (vähintään 5 vuorokautta peräkkäin) +10 asteen alapuolelle, ja päättyy, kun keskilämpötila laskee nollan alapuolelle. [Wikipedia]

5. elokuuta 2012

5. logo


Eräänlainen logo tuokin. Lavalla Lassi Valtonen (vas.) ja Hot Mama Salonen.

2. elokuuta 2012

Tick tock I want to rock you like the eighties

Niin! Olin siis eilen siellä Red Hot Chili Peppersin keikalla noin 30.000 muun ihmisen kanssa. Olen vieläkin niin fiiliksissä siitä, että en varmaan osaa jäsennellä sanojani mitenkään järkevästi. Pakko nyt kuitenkin sanoa jotain. Nimittäin voi hitsi että se oli mahtavaa!


En ole edes mikään hc-RHCP-fani (hieno sana). Tai siis, kuuntelin bändiä silloin 80-90-luvuilla, kun se oli tuore juttu, silloin kun sitä Music-tv:stä tai radiosta tuli. En omistanut heidän kasettejaan. Sitten oikeastaan aika pitkälle unohdin heidät, kunnes yhtenä iltana istuin television ääressä, kun sieltä tuli Snow (Hey Oh) -musiikkivideo. Jäin tuijottamaan sitä ja olin ihan että woah. Ja siitä se sitten lähti.

En tiedä minkä hormonimyrskyn kourissa oikein olin eilen, mutta varsinkin keikan alkupuolella useammankin kappaleen lähtiessä soimaan tai päästessä kertsiin, niin jouduin melkein nieleskelemään itkua. Ja kun RHCP ei todellakaan ole aivan sellainen, että olisin sydän pamppaillen kuunnellut sitä sieltä 9-vuotiaasta asti. Mutta ilmeisesti osaan biiseistä sisältyy ihan valtava tunnelataus ja jotenkin se fiilis siinä tilanteessa...


Ne, jotka ovat tätä blogia lukeneet alkuajoista asti, niin tietänevät, että John Frusciante on palavan rakkauteni kohde (yksi niistä). John itse lähti Red Hot Chili Peppersistä, jo toistamiseen, joten sikäli en voi olla muille bändin jäsenille tästä puutoksesta näreissäni. Enkä Johnillekaan voi, kun se on niin sulkku. No kuitenkin, se uusi kitaristisälli Josh Klinghoffer oli oikein pätevä. Ihan söötti hänkin ja melkein kuin nuori John (kuvassa alla jäbät vierekkäin). Kitaroinnissa Josh oli jopa melkein yhtä hyvä kuin John, mutta taustalaulussa hän ei pärjännyt kyllä ollenkaan. Minä niiiiin rakastan sitä Fruscianten pehmeätä ääntä noiden biisien taustalla. Nyt se jäi puuttumaan. Erityisesti Othersidessa sen puutoksen huomasi.


Hoksasin eilen vasta siellä keikalla, että olisi pitänyt ostaa John Frusciante -t-paita ja tulla se päällä sinne keikalle, ihan vaan kannatuksen vuoksi. No, idea tuli aivan liian myöhään enkä tiedä onko sellaisia edes myynnissä missään, mutta ehkä John tietää muutenkin, että rakastan häntä. (No hei silmänisku tähän, tää on vähän niin kuin leikillistä sananlaskua). Ehkäpä John on nyt onnellisempi omissa pienissä kuvioissaan kuin Red Hot Chili Peppersin suurissa kuvioissa.


Yksi miinuspuoli oli se, että kun on stadionkeikka, jossa on monta monta ihmistä, niin eikö ne esiintymislavat voisi olla edes vähän korkeampia, että sieltä taaempaa kentältäkin näkisi paremmin. Anthony Kiediskään ei ole mikään pitkä mies, niin aika paljon sai varvistella, että näki muutakin kuin lippiksen. Rumpali Will Ferrel Chad Smith taitaa olla bändin pisin jäsen, mutta istumatyöläisenä siitä ei ole hyötyä. Paitsi harvinaista kyllä, rumpali oli tällä kertaa se, kenet parhaiten näki. Yleensä rumpali jää muun bändin taakse eikä sitä näe kuin vahingossa. Flea, ei kovin pitkä hänkään, piti aivan mahtavan paatoksellisen puheen keikan lopuksi, että melkein olisi tehnyt mieli tirauttaa taas itku. Hassua, miten me olemmekin amerikkalaisten näkökulmasta niin eksoottisia ja omasta mielestämme kai ihan samanlaisia kuin he.


Oli kyllä mahtava keikka. Melkein harmittaa, että se on jo ohitse.

Ps. Kaikki postauksen kuvat on nyt kylmästi varastettu Googlen kuvahaun kautta jostain intternetsistä sivuilta, joista suurin osa oli blokattu työnantajani toimesta, joten en linkittele lähteisiin. Eikä ne (kuten last.fm) kuitenkaan niiden kuvien oikeuksia edes omista, joten ihan sama. Eletään lain rajoilla.

Pps. Nyt ei ehdi oikolukea. Tarvii tehdä töitä(kin).

1. outside


Red Hot Chili Peppeeeeeeeeeeeers! Olithan siellä sinäkin?

On kyllä melko mahdoton saada hyvää kuvaa otettua niin, että koko bändi mahtuu kuvaan ja siitä saisi vielä selvääkin. No, tällä mennään. Klikkaamalla isonee.