28. marraskuuta 2012

We come from the land of the ice and snow

Kylläpäs onkin hyvä, että nyt tulee kylmää ja lunta. Tänään nimittäin ehdin juuri ajatella, että farkkuni ovat alkaneet lököttää. Eivät istu ja valuvat. Onneksi tämä ongelma on nopeasti ratkaistu tunkemalla fyllinkiä eli pitkät kalsarit farkkujen alle. Ja taas ovat napakat. Ja kun keskitalvea kohti mennään, niin aina voi lisätä toiset kalsarit niiden ensimmäisten päälle, mikäli housut entisestään löystyvät. Ilman talvipakkasia saisi tässä elämäntaparemontissa olla koko ajan ostamassa uusia housuja, kun vanhat jäävät löysiksi. Nyt saa onneksi pukeutua paksusti ja näyttää Michelin-ukolta. Keväällä sitten kuoriudun vaatteistani kuin perhonen kotelostaan. Tai kuin kevätkääryle.

Ensi lauantaina on sitten ne pikkujoulut. Väki vähenee, mutta ehkä pidot paranee. Mahtaakohan joku olla tulossa ihan oikeasti? Sain personal trainerilta luvan juoda pikkujouluissa kaksi. Yksikköjen vetoisuuksista ei ollut puhetta, eli siis saanko juoda kaksi pientä lasia vai kaksi isoa pulloa. Luulen jälkimmäistä. Kuusen ympärillä suoritettuja piirileikkejä varten minulla on hankittuna uusi mekko, pallosukkahousut ja tonttulakki. Olen siis täysin valmistautunut. Paitsi jos on jäätävän kylmää, niin saatan joutua harkitsemaan jonkinlaista pilkkihaalaria.

Ei millään jaksaisi mennä nukkumaan.

25. marraskuuta 2012

You can run but you can't hide

Kaikkea tyhmää sitä tuleekin tehtyä. Törmäsin eilen illalla paikassa x tekstiin, jossa nimeni oli kirjoitettu väärin. Ei mitenkään harvinainen virhe, vaan jostain syystä monille tuntuu olevan luontevampi tapa kirjoittaa nimeni niin kuin se väärin kirjoitettuna on, vaikka oikea nimeni on "oikeampaa" suomea kuin se väärin kirjoitettu versio.  Tätä en ole koskaan ymmärtänyt. Johtuu kuitenkin ilmeisesti siitä, että väärin kirjoitettu versio on yleisempi nimi Suomessa ja myös jokunen julkisuuden henkilö kehtaa omistaa sen väärin kirjoitetun version.

No kuitenkin. Kaiken tuon seurauksena googlasin nimeni sillä väärin kirjoitetulla tavalla, koska halusin tietää kuinka moni osumista koskee nimenomaan minua. En jaksanut selata kovin pitkälle, mutta löysin yhden itseäni koskevan hakutuloksen ja loput koskivat väärinkirjoitusnimikaimaani. Sen jälkeen googlasin sitten omalla nimelläni sillä oikein kirjoitetulla versiolla. 

Voi helvettiläinen miten paljon alkoi ahdistaa. Google antaa hakutuloksina suoralta kädeltä Twitterin tilini, katuosoitteeni, jonkun ikivanhan kämäisen kotisivun, Koulukaverit-profiilin, Google+:n profiilin ja mitä kaikkea. Kaikki noista sellaisia, joita en todellakaan käytä juuri koskaan (paitsi katuosoitettani). Vaikka Facebook onkin parjatuin näistä sosiaalisen median sovelluksista, niin se on myös ainoa, josta olen helposti löytänyt asetuksen jolla voi estää Googlea löytämästä minua ja läväyttämästä minut kaiken kansan verkkokalvoille. Google+ on esimerkiksi luonut G+:n profiilikuvistani minulta kysymättä jonkun julkisen Picasa-kansion, joka löytyy helposti nimelläni googlaamalla enkä löytänyt mitään keinoa muuttaa kyseistä kansiota epäjulkiseksi. Ja jos joskus olen harkinnut lukituksen poistamista Twitter-tilistäni, niin viimeistään nyt päätin lopullisesti jättää sen tekemättä. 

Eipä sillä, en todellakaan luule ihmisten googlailevan minua päivät pitkät, mutta uskon esimerkiksi potentiaalisten työnantajien tekevän sitä. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään hävettävää, paitsi se vanha kotisivu, jota en osaa enää poistaa, ja se Twitter-tili, joka on onneksi lukittu (johan muuten menisi maine), mutta tuleehan tässä silti jotenkin alaston olo. Ikään kuin olisi jäänyt kiinni housut nilkoissa. 

Ps. Yllä parjatun Googlen avulla löysin jo ohjeet, miten poistaa sekä Twitter- että Google+ -tilit hakuindekseistä. Ei se kuitenkaan toistaiseksi ole vielä tehonnut muuten, kuin nostamalla sen kämäisen vanhan kotisivun ensimmäiseksi hakutulokseksi. No, ehkä se kotisivu tekee vaikutuksen johonkin potentiaaliseen työnantajaan sillä, että olen joskus viime vuosikymmenellä osannut kirjoittaa pätkän html:ää ja javascriptiä. Ooh.

20. marraskuuta 2012

Not so genius after all

Ropasin eilen iTunesin kanssa ja huomasin katsoa noita sivupalkin genius-levysuosituksia.



Kyussin johdosta minulle suositellaan Sakari Kuosmasta?!!??!!!!???!! (Tähän ei voi saada riittävästi kysymys- ja huutomerkkejä!!!) En tosin tunne Kuosmaselta tätä levyä Yo (luetaan: jou) Katseessasi, jos se on kovin stoneria.

Ja entäpä sitten tuo seuraava... Lauri Tähkä! Argh, en kestä! On Sir Elwood hei ehkä vähän parempi ja vähemmän nolo.

Brant Bjork sen sijaan on Kyussin rumpali, mutta sitäkin toki suositellaan minulle Widowsin perusteella eikä suinkaan Kyussin.

18. marraskuuta 2012

I've got nothing to do today but smile

Olen viime päivinä ollut tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Olen jokaisen kanssa vetänyt saman rutiinin lävitse ja huomannut, miten jokaisella ihmisellä on omat pikku omituisuutensa ja vajavaisuutensa. Mutta pelkästään positiivisella tavalla. Epätäydellisyys tekee ihmisestä särmikkäämmän.

Yksi tapaamistani tyypeistä oli keskivertoa iloisempi mieshenkilö. Koko tapaamisen ajan hän hymyili suupielet korvissa. Hän oli kerrassaan ihastuttava tapaus. Olisin varmasti suostunut hänen vaimokseen, tai ainakin treffeille siinä paikassa, jos hän vain olisi pyytänyt. Ja aivan pelkän hymyn takia. Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan eikä kyseessä edes ole mikään ihastuminen, mutta syvän vaikutuksen hän kuitenkin teki minuun.

On ollut jännä huomata, miten suurin osa ihmisistä onkin ihan tavallisia, hyviä ja kivoja ihmisiä. Tätä ahaa-elämystä on varmaankin vähän vaikea selittää muille, kuulostamatta aivan yksinkertaiselta. En ole siis tähänkään asti kuvitellut, että kaikki ihmiset olisivat pahoja. Mutta voi että, miten tykkäänkään aidosti positiivisista ja sydämellisistä ihmisistä tämän kaiken kyynsisyyden ja jatkuvan oikeassa olemisen keskellä.

Ja ei, älkää huoliko, en ole vielä niin epätoivoinen, että olisin alkanut harjoittaa sitä maailman vanhinta ammattia.

14. marraskuuta 2012

Stranger things have happened, I know

Ohari tuolla omassa blogissansa mietiskeli, että kehtaako sitä alkaa puhua vieraille ihmisille oudoissa tilanteissa. Tai lähinnä tavanomaisissa, kuten bussissa. Tiedän tunteen. Monesti tekisi mieli jollekin tuntemattomalle sanoa jotain kehuja päin naamaa, mutta pysyttelee sitten hiljaa, ettei saa kylähullun mainetta. Kaikki meistä eivät kuitenkaan tunne samaa häveliäisyyskoodistoa.

Kävipä nimittäin niin yhtenä marraskuisena iltana, kun olin ensin reilun tunnin hikoillut salilla ja tungin siinä pukuhuoneessa istuessani banaania ääniaukostani sisään odotellessani venyttelytunnin alkua, että naisten saunatiloista tuli eräs nainen. Luonnollisesti istuin hänen pukukoppinsa edessä osittain, koska aina joku haluaa juuri siihen, missä ahteriani lepuutan. Väistin ja jatkoin banaanin mutustamista. Nainen heitti pyyhkeen pois ja alkoi estottomasti rasvailla siinä itseään päästä jalkoihin. Tuijotin pitkät päällä kaukaisuuteen ja söin banaania (jos ei vielä tullut selväksi) enkä varsinaisesti noteerannut naista ennen kuin hän alkoi puhutella minua.

Jotta voitte muodostaa täydellisen kuvan tapahtuneesta verkkokalvoillenne, niin kerron kyseessä olleen keski-ikäisen naisen, kai jostain neljän-viidenkymmenen välistä. Pitkä, hoikka, mutta ei mikään viimeisen päälle trimmattu vartalo. Nainen oli siis ilman rihmankiertämää siinä, rasvasi itseään ja alkoi puhua minulle. Aihetta en varsinaisesti muista, kai se liittyi siihen itsensä rasvaamiseen, mutta jotenkin se tilanne. Aivan häpeilemättä hän oli siinä etupuoli minuun päin enkä voinut kohdistaa silmiäni minnekään muualle kuin suoraan silmiin vastaillessani jotain epämääräistä. Yleensä en tuijota niin tiukasti silmiin ketään tuntematonta tyhjänpäiväisyyksistä puhujaa, mutta nyt ei juuri ollut vaihtoehtoja. Koska siinä oli minulle näkyvissä ihan kaikki. Ilman pienintäkään häveliäisyyttä.

Lyhyen keskustelumme jälkeen nainen puki sukat jalkaan, siis pelkät sukat, ja jäi peilin eteen hiuksiaan kampaamaan. Minä uppouduin banaaniini entistä syvemmin. Tekee aina pahaa, kun joku kiskoo märkiä hiuksia harjalla tai kammalla. Heitin banaaninkuoren hänen alastoman takapuolensa ohitse roskikseen ja poistuin hierovaan tuoliin istumaan.

Yleensä en ole mitenkään alastomuudelle herkkä olento, mutta yleensä ne alastomat eivät myöskään ala jutella minulle. Pukuhuoneessa alastomuus on ihan normaalia, mutta harvemmin siitä näkee kenenkään nautiskelevan yhtä suurella intensiteetillä kuin tuon naisen. Jotenkin minusta tuntuu, että hän olisi toivonut minun katsovan jonnekin muualle kuin silmiin.

10. marraskuuta 2012

Teen tämän nyt selväksi, rakastan teitä kaikkia, piste.

Haluan nyt avautua asiasta, joka on painanut sydäntäni lähes vuoden.

Minulla on joulukorttien lähettämiseen sellainen ristiriitainen suhtautuminen. Tykkään lähettää joulukortteja ihmisille ja toivon niiden ilahduttavan vastaanottajaansa. Tykkään myös saada joulukortteja ja ilahdun jokaisesta kovasti. Toisaalta en halua lähettää joulukortteja siksi, että itse saan niitä enkä toivo kenenkään lähettävän minulle joulukorttia vain velvollisuudentunteen vuoksi, koska saa joulukortin minulta. Miten päästä siis sellaisesta velvollisuuden kierteestä, jotta kaikki lähettäisivät ja vastaanottaisivat joulukortit pelkällä pyyteettömällä joulumielellä?

Viime joulun alla luin yhdestä blogista katkerahkon valituksen siitä, miten ärsyttävää on, kun ihmiset lähettelevät joulukortteja. Jokainen postiluukusta pudonnut joulukortti koettiin ikään kuin vittuiluna ja jonkinlaisena vastalahjan vaatimuksena. Täysin käsittämätöntä minun kaltaiselleni joulu(kortti-)ihmiselle. (Kyllä, sisältäni löytyy joulu(kortti-)ihminen, vaikka sitä ei ehkä ihan heti uskoisi). Yritin puolustaa aitoja joulu(kortti-)ihmisiä, mutta sain vastaukseksi, että ainoastaan itse korttinsa askartelevat ihmiset ovat aitoja joulu(kortti-)ihmisiä ja kaikilla muilla on ikäviä taka-ajatuksia ja vaatimuksia kortin vastaanottajalle. Niin typerää kuin tämä onkin, niin ihan oikeasti pahoitin vähän siitä mieleni.

Joka vuosi lähetän tietyille tyypeille joulukortit. Useimmiten en tee kortteja itse, koska askartelu on ihan hanurista. Parina jouluna olen tainnut askarrella kortit itse, mutta en usko kenenkään arvostavan niitä riittävästi (eli kehystää seinälle tms.) siihen vaivaan nähden. Sen sijaan valitsen kaupan hyllystä henkilökohtaisesti jokaiselle oman kortin. Käytän siis aika paljon aikaa ja ajatusta niiden korttien valitsemiseen, vaikka ne ovatkin vain valmiita kaupan kortteja. Ostan aina kortteja, joiden tuotosta osa menee hyväntekeväisyyteen. Yleensä valitsen kuvapuolen perusteella mitä yhdistystä tai järjestöä tuen pennosillani, mutta viime vuonna valitsin pelkästään syöpäyhdistyksen kortteja. Siihen minulla oli erittäin painavat syyt. Ilahduin myös suuresti jokaisesta syöpäyhdistyksen kortista, jonka vastaanotin viime jouluna.

Nyt en sitten tiedä enää mitä ajatella joulukorteista. Enhän minä halua, hyvänen aika sentään, pahoittaa kenenkään mieltä lähettämälle hänelle ajattelemattomasti epäitsetehdyn joulukortin. Mielestäni ihmisessä täytyy olla perustavanlaatuisesti jotain vinksallaan, että edes suhtautuu asiaan sillä tavalla. Mutta jos joulukortit ovat suurimmalle osalle ihmisistä enemmänkin velvollisuus ja välttämätön paha, niin miksi edes vaivautua.

Kertokaa hämmentyneelle, miten suhtaudutte joulukortteihin siellä aivan sisimmissä sopukoissanne? Tuleeko teille joulukorttien mukana joulumieltä vai pahaa mieltä? Lähetättekö itse joulukortteja puhtaasta rakkaudesta vai pelkästä velvollisuudesta?

Ps. Pakko lisätä vielä, että viime jouluna kyllä itse pahoitin mieleni yhdestä saamastani joulukortista. Tai jos nyt en pahoittanut mieltäni, niin ainakin paheksuin kovasti. Sain joulukortin taholta, joka oli täysin tietoinen elämäntilanteestani vuosi sitten. Kortissa toivotettiin iloista joulua. Joko kortin valintaan ei ollut käytetty yhtään ajatusta tai sitten järkiparka oli karannut vuorille. Eihän kenellekään siinä tilanteessa voida toivottaa iloista joulua. Hei ihmiset, jos joku on juuri menettänyt läheisensä, niin älkää ikinä toivottako hänelle iloista joulua, koska eihän se nyt missään tapauksessa voi eikä edes tarvitse olla iloinen juhla. Miettikää edes sen verran sitä velvollisuuskorttia postilaatikkoon tunkiessanne.

7. marraskuuta 2012

I don't feel the sun's comin' out today, it's staying in, it's gonna find another way

Ilma on kuin morsian. Sikäli mikäli morsian on kuin Esterin perse. Äsken kävelin ruokakaupasta kotiin ja siinä matkan aikana ehti sataa lunta, vettä ja rakeita. Yksitoikkoisuudesta ei voi ainakaan syyttää.

Tässä kaikkia työnhakujuttuja ajatellessani tuli mieleeni yksi kaikkein omituisimmista työhaastatteluista, joissa olen koskaan ollut. Kyseinen haastattelu oli yllättäin Nokialla. Kaikkien omituisten yksityiselämääni tunkeutuvien kysymysten lisäksi haastattelija rupesi nihkeilemään, kun minulla ei ollut peruskoulun päättötodistusta mukana. Siis minulla, silloin jo lähempänä kolmeakymmentä olevalla, miljoonia eri tutkintoja suorittaneella ei ollut ysiluokan todistusta mukana. Voi voi. Sen jälkeen on ollut jokaisessa haastattelussa eikä sitä kukaan ole koskaan halunnut nähdä. Vähän kyllä ihmettelen, mitä työnantaja pystyy edes ammentamaan tällaisen keskiverto-oppilaan peruskoulun todistuksesta. Varsinkin, kun olen elänyt sen jälkeen yhtä paljon (tai nyt jo enemmänkin) kuin sitä ennen. Kyseinen työhaastattelu on myös ainoa, jossa minulta on suoraan kysytty sukulais- tai muita suhteita firmaan.

Oma työnhakuni ja myöskin aiempi ahdistukseni on nyt vähän aikaa jäissä. Sain maanantaina graduuni aiheen ja homma pyörähti siinä määrin isolla vaihteella käyntiin, että jäin jo heti maanantaina neljäksi tunniksi tutustumaan aiheeseen ja sen jälkeen olen istunut yliopistolla pakertamassa. Riviäkään en tosin ole vielä kirjoittanut, mutta sen aika on sitten myöhemmin. Ensin kerätään materiaalia. Vaikka kaipaankin omaa rauhaani ja sitä, ettei tarvitse aamuisin herätä kukonlaulun aikaan (eli puoli kasilta), niin on toisaalta mukavaa, että tässä kaikessa on taas hetki jotain järkeä. Vaikka haaveilinkin, että voisin suorittaa tutkimustyön yksin kotona pyjama päällä, niin todennäköisesti saan jotain ihan oikeasti aikaan, kun olen osa projektia joka etenee, olin sitten mukana tai en. Mitään palkkaahan tästä ei tietenkään saa, joten rahatilanne ei ole parantunut yhtään. Mutta ehkä sitä elää toivossa ja almuilla vielä tämän aikaa.

Vaikka olen vasta kolme päivää ollut tässä graduhommassa mukana, niin olen nyt jo ihan naatti. Kai se on silti pakko lähteä salille punnertamaan, kun siihen kerta on "sitoutunut". Gradun kirjoittamisessakin varmaan tarvitsee vahvoja pakaroita.


3. marraskuuta 2012

Crazy Cat Lady strikes again

Joku oli tullut tänne blogiin hakusanoilla "onko tallinnan amurinleopardin pennut erotettu emosta".

Hakulause oli sen verran huomiotaherättävä, että rupesin ottamaan asiasta selvää. Kaivelin vähän erinäisiä lähteitä ja lopullinen päätelmäni on, että ilmeisesti ei ole erotettu. Ilmeisesti isipantteri Freddi on vaihtanut väliaikaisesti paikkaa äitipantteri Darlan ja tyttöjen kanssa. Ja tähän on ilmeisesti syynä jotkut huoltotoimenpiteet, joiden kannalta on parempi, että vanhempi ja rauhallisempi Freddi on "isolla pihalla". Kuten huomaatte, tämä on tiukkaa faktaa. Ehkä.

Mahdollista kuitenkin on, että joskus talven aikana pennut erotetaan emosta, sillä kuten edellä mainitsin, Freddi on jo aika vanha eikä sillä välttämättä ole siitosvuosia jäljellä enää montaa. Ja amurinleopardeja on niin vähän, että jokainen siitosmahdollisuus on hyödynnettävä. Luonnossahan leopardit kai kasvattavat poikasiaan sen 1,5 vuotta, jonka jälkeen pennut lähtevät omille teilleen. Mutta onhan nuo vielä ihan liian pieniä räppänöitä ollakseen ilman emoa!

Tässä vähän videokuvaa tämän vuoden pennuista. Voi hellanduudelis mitä luttanoita!!!

2. marraskuuta 2012

Toiset tykkää muhkummasta

Selailin Elloksen nettikatalogia äskettäin. Olen toki tietoinen, että laihuus on tavoiteltava ominaisuus tässä maailmassa, mutta silti vähän kauhistuin osaa kuvaston aliravitun näköisistä malleista.


Missä universumissa tuollainen mekko näyttää hyvältä tuollaisen vartalon yllä? (Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä näyttäisikö tuo mekko minkäänlaisen vartalon päällä hyvältä, mutta ymmärrätte ehkä pointin).


Tällä langanlaihalla mallilla on varmasti verensokerikin aivan liian alhaalla, kun häntä ei hymyilytä yhtään. Söisi jotain, reppana.
Onneksi siellä oli sitten tämmöisiäkin malleja.

Ihan rehellisesti, kumpi noista naisista ja erityisesti heidän vartaloistaan on sinun mielestäsi paremman näköinen?

Tässä omaa vartaloaan muokatessani lihaksikkaammaksi ja läskittömämmäksi olen tullut miettineeksi naisvartaloita. Salilla jää helposti katselemaan kaunista naisvartaloa. Minun silmääni kaunis naisvartalo ei ole sellainen, jonka rasvaprosentti on lähempänä nollaa. Ja mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kauheammalta näyttää kuiva luiseva kroppa.

Katselin tässä yhtenä iltana Supermarjoa televisiosta ja kauhistelin hänen, tämän terveyden perikuvan lähes luuta ja nahkaa olevaa vartaloa. Siinä kohtaa missä minulla on rintojen rasvakudosta, hänellä oli vain luiseva rintakehä (kuva alla, klikatkaa toki isommaksi). Oikein teki pahaa. Eikä tuo nainen ole iältään kai kuin vasta jotain 37. Kuivakkuudessaan hän näyttää mielestäni helposti kymmenisenkin vuotta vanhemmalta.



Vaikka alipaino ei nyt ihan äkkiä olekaan minun ongelmani, niin en osaisi kuvitella olevani koskaan sellaisella luisevalla tavalla laiha. Jos nyt millään tavalla. Olen aina ollut kulmistani hieman pyöreä, jopa ollessani lähempänä normaalipainoista kuin viime vuosina. En uskoisi edes viihtyväni itsessäni liian laihana. Kyllähän naisessa täytyy olla pehmeyttä ja jotain, mistä ottaa kiinni.

Tämä tietysti voi kuulostaa vain selittelyltä, että miksi pitää olla pikkuisen pläski, mutta ei kai se sitä ole. Se on vain sitä, että minun mielestäni tämän päivän kauneusihanne ei välttämättä ole oikeasti kaunis. Mutta makuasioistahan ei voi kuin kiistellä.



Tiedän, että jotkut kärsivät alipainosta yhtä paljon kuin jotkut toiset ylipainosta. Tämän kirjoituksen ei siis ollut tarkoitus tuottaa pahaa oloa niille, jotka saavat jatkuvasti kuulla olevansa ruipeloita tms. vaan kyseenalaistaa tämän päivän kauneusihanteita ja mallinmittoja. Ei ole helppoa kenelläkään näiden ulkonäköpaineiden keskellä. Pääasia, että jokainen viihtyy itse omassa kropassaan.

Kuvat: Ellos, Hyve-blogi ja kuvakaappaus Ruutu.fi:stä

1. marraskuuta 2012

Hyvä tietää


Tekstin katkaiseminen juuri oikeasta kohdasta on taitolaji.

Lähde: Aamulehti