30. syyskuuta 2013

Little Pig, Little Pig, let me in

Lupauduin mukaan Docventuresin lihattomaan lokakuuhun. Omalta osaltani haaste ei ainakaan ole mikään vegaaninen lokakuu, vaan välttelen ainoastaan lihan syömistä. Maitotuotteet ja kananmunat yms. ovat siis yhä mukana kuvioissa. Haaste tulee silti olemaan vaativa, koska jo nyt pelkkä lihattoman kuukauden ajatteleminenkin aiheuttaa minussa valtava himon johonkin veriseen pihviin. Mutta ehkä siksi juuri minun tämä haaste täytyykin ottaa vastaan.

Näin kovaa treenaavana ja lihaksien kasvattamista yrittävänä minun täytyy lokakuussa kiinnittää erityishuomiota siihen, että saan ravinnostani riittävästi proteiinia. Vaikka tästä proteiinin syönnistäkin on kahta koulukuntaa, niin kuuntelen tässä kohtaa sitä, jolle vähäiset pennini suollan. Ja personal trainerini mielestä saan tälläkin hetkellä liian vähän proteiinia, saatika miten sitten kun en syö lihaa. Facebookin puolella sainkin kavereilta oikein hyviä vinkkejä muista tavoista imeä protskua inessiiviin, mutta omia vinkkejänne saatte jakaa kommenttilaatikossa.

Sellaisen rajanvedon teen tähän haasteeseen, että missään kyläpaikoissa en rupea vaatimaan erityisruokavaliota. Jos kaverin luona on tarjolla vaikkapa lihamakaronilaatikkoa, niin syön sitä kiitollisena. Yritän kuitenkin välttää itse lihan ostamista. Luultavasti lokakuun muutama ensimmäinen päivä menee vähän niin ja näin, koska jääkaapissani on vielä syyskuussa ostettuja lihatuotteita. En usko, että lihattoman lokakuun henkeen sopisi kelvollisen ruoan pois heittäminen, joten syön nuo pois ensin ja sitten pyrin jatkamaan lihattomalla linjalla.

Ajattelin, että voisin välillä vähän raportoida tänne blogin puolelle, miten lihaton lokakuuni etenee ja paljonko sitä lihaa — hupsista vaan — on tullut vahingossa syötyä. Koska voi olla, ettei tämä ihan kerrasta mene jakeluun tämmöiselle karnivorille kuin olen.

Jos joku vielä innostui haasteesta, niin mukaan ehtii vielä! Jos olet sosiaalisen median orja, niin Facebookissa voipi ilmoittautua mukaan. Laumassa niillä lampaillakin on kivempaa.


22. syyskuuta 2013

Veni, vidi, vici

Niin. Mitä tässä nyt sitten sanoisi? Edellinen jännitysnäytelmä päättyi sillä tavalla, että annoin tunteen päättää ja menin paikalle. Tai lähinnä koska en saanut peruttuakaan, niin menin sitten. Ensin meinasin antaa sääennusteen päättää: sateella en mene, aurinkoisella menen, mutta perjantain ennusteessa ei ollut kumpaakaan, joten en saanut luontoäidiltäkään tukea päätöksentekoon. Lopulta kyllä satoi, mutta ei se haitannut. Ja tiedän kyllä ketkä siellä nyt myhäilevät voitonriemuisina, mutta kyllä kannatti mennä. Oli nimittäin aivan törkeän hauska ilta. Ja ihana. Ja kaikkea. Minä ja mun pojat.

Aluksi oli aika kuumottavaa, kun kumpikaan ei tiennyt miten päin olla, mutta muutaman varovaisen katseen ja hymyn sekä vähemmän varovaisen alkoholijuoman jälkeen olimme ihan bff (best friends forever). Paikalla oli onneksi yksi tyyppi, joka toimi (varmaan tietämättään) jonkinlaisena turvatyynynä välillämme kunnes homma lähti rullaamaan. Loppuillasta vuorovaikutimme hetkittäin jopa telepaattiselta tuntuvalla tasolla. Merkitsevä katse, jonka jälkeen jompi kumpi (yleensä minä) sanoi ääneen sen mitä molemmat ajatteli ja sitten naurettiin. Ja iltaan kuului paljon naurua.

Eihän tämä nyt ehkä järkevää ollut, sillä olin jo melkein oikeasti päässyt ylitse tyypistä ja nyt taas olen täysin rakkaudessa häneen. Mutta hei... kerranhan täällä vaan eletään. Ei voi jättää kivoja asioita kokematta sen takia, että voi vähän sattua. Eikä nyt edes satu, ainakaan vielä. Jotenkin koko ilta oli niin mahtava, ettei kai tästä voi tulla paha mieli. Ilta olisi ollut täydellinen, jos se olisi päättynyt pussailuun, mutta ei. Päättyi se kuitenkin halaukseen. Tyhjää parempi, vai mitä?

Edelleenkään en ymmärrä, että miten niin se nyt ei muka ole rakastunut minuun? Ne katseet ja hymyt ja kaikki se sanaton viestintä. Anteeksi vulgääri ilmaisuni, mutta pelkkä katsekontakti tuon tyypin kanssa tuntuu paremmalta kuin seksi jonkun vähäpätöisemmän tyypin kanssa. Mutta ei kai sitten. Ei väkisin. Sain illan aikana käsityksen, että tässä on the man with the plan. Hänellä on kai aika selvä kuvio mitä tulevaisuudeltaan tahtoo enkä minä sovi siihen kuvioon. Ne "ylitsepääsemättömät esteet" jne. Lisäksi olemme nyt fb-kavereitakin. Teinkö kaiken juuri päinvastoin, kuin järki (ja osa kommentoijista) sanoi? No tein. Kaduttaako? Ei. Kaikki on ihan fine. Toiset meistä seilaa tunteella, toiset meloo määrätietoisesti järjellä. (On kai tarpeetonta mainita kumpaan ryhmään itse kuulun).

Olen yhtä hymyä, vaikka varmaan siellä joku jo ajatteleekin, että kohta se hymy hyytyy. Voi olla. En välitä.

Ps. Aika suuri merkitys oli Ilkan kommentilla: Menin tai en, sillä ei kauheasti ole väliä vuoden päästä. Ei niin. Kiikkustuolissakin sitä kai katuu enemmän elämätöntä elämää ja tekemättömiä tekoja kuin sitä että meni ja yritti. Vaikka sitten pää edellä tiiliseinään.

Pps. Jotenkin tämä sarjakuva sopii tähän kohtaan. Tsekatkaa, se on aika ihana. Ainakin jos olette yhtään samanlaisia kuin minä.

19. syyskuuta 2013

I threw a wish in the well

En ole vieläkään päättänyt mitä teen (kts. edellinen kirjoitus). Pikkuhiljaa pitäisi päättää, sillä olisi ihan aiheellista ilmoittaa, jos en ole tulossa.

Päätöksen tekemisen sijaan katselen ihania miehiä YouTubesta. Katselkaa tekin:




Ja jotta elämäni ei olisi riittävän sekavaa ja sydämentykytyksiä aiheuttavaa, niin se muutaman vuoden takainen ihana ihana mies on palannut. Ei mitenkään palannut kuvioihin, vaan palannut. Sieltä minne se lähti kolme vuotta sitten. Valtamerten takaa. Vatsa meni sekaisin just.

16. syyskuuta 2013

If you don't eat yer meat, you can't have any pudding!

Ääh. Nyt on ongelma enkä tiedä mikä olisi oikea tapa toimia.

Olen lupautunut menemään paikalle yhteen juttuun, jonne 99 %:n todennäköisyydellä on tulossa myös tuo "kesäpoikani". Niin. Pari viikkoa sitten olin voimieni tunnossa ja fiiliksellä, että totta kai lähden mukaan, mutta nyt... en enää tiedä.

Tavallaan olisi hurjan ihana nähdä sitä yhtä ja niitä muitakin, mutta tavallaan... Olen nyt kuitenkin ehkä päässyt niin sanotusti ylitse siitä koko sotkusta, joten pelottaa aika tavalla miten kovaa se todellisuus sitten taas iskee, kun (tai jos) jälleen nähdään. Vielä enemmän pelottaa se, miten vastapuoli suhtautuu minuun, koska sen viimeisen päivän jälkeen ei taatusti olla enää niin kuin aiemmin. En vaan tiedä onko se hyvä vai huono asia. Parhaassa tapauksessa olisi ihan huippua, pahimmassa aivan itkettävän surullista. Jos se ei enää puhuessaan katsokaan minua silmiin eikä hymyile? Jos se vaikka ei ole näkevinäänkään?

Tilaisuus on sen luonteinen, että se kestää muutaman tunnin eikä sieltä taatusti pääse pois kesken kaiken vaikka kuinka ahdistaisi. Viime viikonloppuna olin jo aivan varma siitä, että perun osallistumiseni, koska en vaan voi tehdä sitä itselleni. Nyt taas epäröin. Entä jos siellä olisikin kivaa? Kumpi harmittaa enemmän, kököttää yksin kotona kun jossain muualla joillain toisilla on luultavasti kivaa, vai mennä ja mahdollisesti katua sitä sitten jälkeenpäin (tai välittömästi)? Onko parempi repäistä se laastari irti rivakalla otteella ja katsoa mitä tapahtuu, vai pysytellä täällä pehmoisessa pumpulissa?

Tosiasiahan on se, että se tyyppi on suurin syy, miksi haluaisin mennä paikalle. Samaan aikaan se on myös suurin syy miksi en halua mennä paikalle. Jos minulle ei olisi kukaan sanonut, että hän on tulossa, tuskin olisin itsekään edes harkinnut meneväni. Mutta nyt kun kerta harkitsin ja lupauduin, niin onko sitten reilua joutua perumaan hänen takiaan? Aiemmin pohdin jopa kysyväni tyypiltä itseltään onko ok jos tulen, mutta ystävän mukaan siitä saisi enemmän hulluuspisteitä kuin vain paikalle menemisestä. Sitä paitsi tietäisin jo valmiiksi vastauksen olevan, että totta kai tulet, herrasmies kun on. Mutta ahdistuuko se siitä? Ahdistunko minä siitä? Ahdistummeko yhdessä?!?

Mitään toiveita en enää elättele, oikeasti. Itse asiassa olen kai jollain tavalla nähnyt jutun mahdottomuuden saatuani etäisyyttä siihen. Olen antanut tyypin olla aivan rauhassa sen jälkeen kun hyvästelimme. En enää käy joka päivä tarkistamassa Facebookista onko hän yhä single (on). En katsele hänen kuvaansa edes joka toinen päivä. Ja silloin kun katselen, ei se sykähdytä enää samalla tavalla kuin kolme viikkoa sitten. En halua tyypin kuvittelevan, että tulen paikalle ainoastaan hänen takiaan (vaikka se saattaakin olla iso osa totuutta). Haluaisin vaan, että meillä olisi kivaa samassa porukassa ja huomaisin, etten kuollutkaan siihen, ja hän huomaisi, etten olekaan täysi friikki, mutta pelkään, että kaikki menee päin mäntyä alusta asti. Se viimeinen päivä oli kuitenkin pakkeineen kaikkineen aika täydellinen, jos minun nyt kerta oli pakko pakit pyytää ja saada. Kannattaako ottaa riski, että kaunis muisto joko vain vahvistuu tai sitten menee täysin pilalle?

Voi hyvät ihmiset, voisiko joku kertoa minulle mitä teen? Mitä minä teen?!

9. syyskuuta 2013

And she thinks she’s made of candy

Sain eilen siltä kuuluisalta Anonyymilta närkästynyttä lukijapalautetta noin kolme vuotta vanhaan Siwa-säkki -arvosteluuni:

""Epämääräinen hedelmäkarkkikokoelma"? Miksi edes yrität leikkiä karkkiarvostelijaa, jos edes Haribon peruskarkit eivät ole tuttuja? Haribon Matador Mixissä ovat olleet ainakin viimeiset 15+ vuotta."

Niin. Siis aika kamalaa. Hyi minua. Pyydän syvästi anteeksi ajattelemattomia sanojani.

Olen nauranut itseni tärviölle tuon kommentin jälkeen, koska se on niin monin tavoin suorastaan absurdi. Joku reppana on googlannut tänne etsiäkseen tietoa Siwa-säkistä ja sitten törmää tämmöisen karkkiamatöörin kirjoittamaan skeidaan! Kyllä siinä saattaa suivaantua sydänjuuriaan myöten pieni ihminen. Täytyisi vaatia jonkinlainen ammattitutkinto tai vähimmäispätevyys makeisalalta, että saa olla mieltä karkeista.

Tuo Siwa-säkki -arvostelu on muuten yksi tämän blogin luetuimpia juttuja enkä edelleenkään ole saanut Siwalta minkäänlaisia provikoita niiden myynnistä. Kostoksi voin mainita, että Haribon Matador Mix, kuten valtaosa muutenkin Haribon karkeista (paitsi lakutoukat) ovat melkoista kuraa. On ainakin yksi asia, missä Suomi on parempi kuin muut maat ja se on karkit!

8. syyskuuta 2013

We don't need no thought control

Taas on se aika vuodesta, kun lähes jokaisella ihmisellä (eläimillä tuskin) on mielipide Big Brotherista. Yllätyksekseni olen huomannut, että minulla sitä ei juurikaan ole tänä vuonna, mutta ajattelin silti kirjoittaa aiheesta muutaman sanasen ja samalla kumoan edellisen väitteeni vääräksi.

Olen katsonut tämän vuoden Julkkis Big Brotheria (noin se kirjoitetaan) ehkä jotain parikymmentä minuuttia. Huomasin, että jos Andy ja Frederik keskustelee, niin vastuu siirtyy kuulijalle. Joka ei ymmärrä mitään. En-niin-yllätyksekseni myös huomasin, että en tunne varmaan puoliakaan noista "julkkiksista". Hunks-tanssija, Mr Finland, Mr Gay Finland, Miss XL, silikoneista tunnettu malli, wtf..?

Julkkis Big Brother on teorian tasolla mielenkiintoisempi kuin se tavallinen wannabe-julkkis Big Brother, mutta toteutus ontuu. Varmastikin lähinnä siksi, ettei kukaan oikeasti järkevä ja hyvistä syistä julkkikseksi tullut hahmo suostuisi tuohon ohjelmaan. (En tarkoita etteikö Andy olisi hyvistä syistä julkkis, mutta hän taas vaikuttaa koko ajan olevan kamoissa, vaikka ei mitään olisi vetänytkään). Jos Julkkis Big Brotherissa olisi esim. Esko Valtaoja ja Veijo Hietala, ja vaikka Mikko von Hertzen sielun ja silmän ravinnoksi, niin katsoisin varmasti joka jakson. Julkkis Big Brotherissa voisi olla myös jotain Duudsoneita tuomassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä Madventuresin pojat, tosin mieluummin katselen keskiviikkoiltaisin Docventuresia Kakkoselta (jos olette missanneet sen, niin korjatkaa äkkiä tilanne). Olisi myös hauska, jos taloon oltaisiin saatu joku nainen, edes yksi, jonka korvien välissä on muutakin kuin hirveästi botoxia. Olisiko liikaa vaadittu? No ei.

Sinällään en jaksa kiihkeästi vastustaa taikka puolustaa Big Brotherin katsomista. Ihan sama. Jokainen kuluttakoon iltansa niin kuin parhaaksi näkee. En pidä ketään parempana tai huonompana, tai fiksumpana tai tyhmempänä sen perusteella, mitä televisiosta katsoo. Eiköhän meillä jokaisella ole omat kieroutumamme. Itsehän katselin mielenkiinnolla muutaman ensimmäisen tuotantokauden, mutta nyt huomaan netistä noita edellisten kausien asukkaita plärätessäni, että en tunnista tyyppejä enää sitten vuoden 2009. Vuonna 2010 taisin lopettaa BB:n katsomisen siihen, kun Hannu poistettiin talosta viekkaudella ja vääryydellä. Ei kukaan enää muista kuka on Hannu, en minäkään, mutta sen nimi tuli vastaani tuolla juuri.

Yhteenvetona siis sanottakoon, että tämä tämänhetkinen Julkkis Big Brother -toteutus ei ihan hirveästi eroa siitä alkuperäisestä. Tai siitä, miksi se alkuperäinen on muuttunut viime vuosina. Meinasin ensin, että reissuni jälkeen katson digiboksilta edes sen ensimmäisen jakson, mutta en saanut pakotettua itseäni siihen. Deletoin jaksot. Jotenkin hengityskin alkoi kulkea vapaammin ja linnut rupesivat laulamaan ulkona. Vapauttavaa.

Ps. Onko nyt intiaanikesä vai vielä ihan tavallinen kesänjatke syyskuun puolelle?

6. syyskuuta 2013

The day I tried to live

Te ehkä luulette, että olen noiden edellisten kirjoitusten jälkeen vain riutunut surussa ja murheessa, mutta ehei! Minulla on ollut niin kivaa, ettei ole pieni tosikaan. Itse asiassa olisi parikin hauskaa anekdoottia kerrottavaksi eräistä muista bloggaajista, mutta aloin yhtäkkiä tuntea suuren suurta suojelunhalua heidän yksityisyyttään ja henkilöllisyyksiään kohtaan, joten olen ihan hiljaa vaan.

Olen kuitenkin viettänyt viimeiset kolme päivää pääkaupunkiseudulla ja mm. nauranut, puhunut ja syönyt paljon. Vähän myös juonut, tanssinut ja tavannut tyyppejä. Helsingissä oli kivoja tyyppejä. Kävin myös katsomassa Soundgardenin ja sielläkin oli kivoja tyyppejä ja ihana Chris Cornell (mikä ei välttämättä tullut yllätyksenä, jos tuntee bändin). Tästä ei kuitenkaan tullut nyt semmoinen perinteinen pus pus, hali hali, kaikki on ihania -tyyppinen blogimiittirapsa. Vaikka ovatkin. Ihania.

Soundgardenia lämmitteli ruotsalainen Graveyard, joka oli yllättävän hyvä (koska en tuntenut yhtään etukäteen). Tuijotin koko keikan ajan bändin rumpalin viiksiä. En tajua miksi, koska en ole viiksinaisia ollenkaan (omanikin vahaan, ennen kuin joku näppärä siellä ehtii leukailla), mutta se rumpali... hot as hell!

Soundgarden oli kova, kuten odottaa saattoi, vaikka ilmeisesti kaikki kriitikot jäivätkin keikasta kylmiksi, mutta minä en. Ja Cornellin ääni oli todella hyvässä kunnossa. Muistan, että joskus tässä 90- ja 10-luvun välissä ei tilanne aina ollut ihan se. Muutenkin Chris on niitä tyyppejä, jotka ikääntyvät hyvin, eli esim. jättävät kuolematta toisin kuin Kurt ja Layne. Ja näyttää vieläkin melkein 50-vuotiaana tooooodella hyvältä. Jännästi itse olen yhä yhtä nuori kuin ostaessani Superunknownin c-kasetilla. No, melkein yhtä nuori.

Olin lähdössä salille ja sykemittarikin on jo vyötetty ympärilleni, kun yhtäkkiä blogiteksti vain pulppusi ulos, joten ei mulla sitten muuta. Moi!