24. joulukuuta 2015

24. luukku

No laitanpa tämän vimpan joulukalenterin luukun tänne nyt heti, kun tuossa käväisin isolla kirkolla ja samalla näpsäisin kuvan. Nimittäin tämän tamperelaisempaa joulukalenterin kuvaa ei voi olla:



Tapola jakoi ilmaista mustaamakkaraa Keskustorilla!

Itsehän poistuin paikalta nopeasti kuvan ottamisen jälkeen, koska alan voida pahoin pelkästään mustanmakkaran hajusta, mutta hyvinpä se näytti kaupaksi käyvän. Ilmeisesti tämä on jopa perinne, mutta en ole ennen törmännyt asiaan, koska enpä ole tainnut aivan keskustassa koskaan jouluaattona käydä.

Hyvää joulua kaikille lukijoille tai muuten vaan tänne eksyneille! Palataan asiaan, jos nyt ei tänä vuonna, niin viimeistään ensi vuonna!

23. joulukuuta 2015

23. luukku

Jännitys tiivistyy! Jouluun on enää yksi yö!



Tässä luukussa on kollaasi muutamasta Tampereen Valoviikkojen valogalleriahässäkkäsysteemistä. Nuo on siis tuommoisia "graffitteja" jotka heijastetaan talojen seiniin. Ihan jees. Vähän tylsiä. Viime vuonna oli hienompia, muistaakseni.

Jouluaaton luukku saattaakin ilmestyä vasta joulun jälkeen, syystä että en ehkä pysty jouluna postailemaan. Ja pääosin siksi, ettei minulla vielä ole mitään kuvaa, vaan otan sen vasta huomenna, joten en voi ajastaakaan. Mutta säilyypä tämä kutkuttava jännitys vielä joulun ylitsekin!

22. joulukuuta 2015

22. luukku

Tiistaina oli tortunleivontapäivä!



Olen joulutorttujen suhteen aika tiukkapipoinen. Siis omien torttujeni, muut olkoon kerettiläisiä ja tehköön minkälaisia huvittaa, mutta meitsin torttuja ensinnäkin kaulitaan vähän ohuemmiksi (koska mitä enemmän täytettä ja vähemmän taikinaa, sen parempi) ja niissä KUULUU OLLA LUUMUHILLOA! Ei mitään nykyajan hömpötyksiä.

Lapsuudesta muistan, kun ei vielä ollut mitään tähtitorttuja, vaan äiti teki taikinasta torttuja pyöreällä juomalasilla. Jossain vaiheessa ne puolikuun muotoiset tortut sitten vaihtuivat tähtitortuiksi vaikka nyt kun mietin, niin niihin pyöreisiinhän saisi paljon enemmän täytettä kuin tähtitorttuun.

21. joulukuuta 2015

21. luukku

Tämän päivän luukusta löytyy tonttutyttönen samaiselta Tallipihalta.



Nyt on muuten se päivä, kun "Kolme yötä jouluun on" on kerran vuodessa ajankohtainen kappale. Sikäli mikäli siis, jos joulu lasketaan aatosta. Niin kuin se meillä lasketaan. Amerikassahan esimerkiksi taitaa olla vielä neljä yötä jouluun, kun heillä joulupäivä on se isompi juttu kuin aatto, toisin kuin meillä, ellen aivan väärin ole ymmärtänyt.




20. joulukuuta 2015

20. luukku

Tämän päivän luukusta löytyy Tallipihan 8-vuotias Ukko-aasi.



Tallipiha on aivan mahtava paikka! Kävin siellä joulumarkkinoilla viikonloppuna ja sain samalla heittää hyvästit joululahjaongelmilleni (ja rahoilleni). Jos paikka ei ole sinulle tuttu ja satut pyörimään nurkilla, niin suosittelen ehdottomasti käymään.

Enää neljä luukkua jäljellä...


Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Pidin tänään joulusiivoilupäivän. Siis siivoilu, ei siivous. Siivoilu tarkoittaa sitä, että paikkoja laittaa vähän järjestykseen, mutta ei esimerkiksi sorru sellaiseen hullutteluun, kuten pölyjen pyyhkiminen.

Yleensä kun minä siivoan/siivoilen/tiskaan, soitan myös musiikkia Spotifysta. Musiikin täytyy olla sellaista, että pystyn laulamaan mukana, koska kuunneltua musiikkia parempaa on ainoastaan itse laulettu musiikki (siis tekee omalle sisimmälle parempaa, vaikkei välttämättä kuulosta paremmalta...). No, koska tänään kyseessä oli joulusiivoilu, laitoin taustalle soimaan uusimman Raskasta Joulua levyn, Tulkoon joulu akustisesti. Kävi vaan jotenkin niin hassusti, että kun Tulkoon Joulu alkoi ja rupesin loilottamaan poikien mukana, niin rupesin myös itkemään. Heti kun avasin kultakurkkuni, niin myös kyynelkanavat aukesi. Pystyin olemaan normaalisti niin kauan kuin olin hiljaa, mutta suuni avaaminen aiheutti vain jotain outoa ulinaa kurkustani. Olin vähän silleen, että mitäs tämä nyt on? Arvannette varmaan, että siinä vaiheessa kun levyltä kajahti Konstan (Jylhän) joululaulu, käynnissä oli jo kunnon pärskintä. Tuota kappaletta en kyllä pystynyt edes kuuntelemaan loppuun.

Vasta Jarkko Aholan ääni sai meikäläisen rauhoittumaan siinä määrin, että pystyin jatkamaan siivoamista niin kuin normaalijärkinen ihminen. Rakastan muuten tuota Jarkon omaa Mielenrauhaa-joululaulua. Olen ikään kuin kasvanut siihen kiinni ja se on minulle jotenkin ah niin kovin omakohtainen. Asiaa tietysti auttaa myös se, että biisin laulaa juuri Jarkko.

Ja kyllä: minulla on se aika kuukaudesta. Selittänee paljon? Hormonit, hormonit...

Ja joululauluista puheen ollen: minua harmittaa aivan hirveästi, etten eilen "päässyt" katsomaan Raskasta Joulua -kiertuetta, kun olivat Tampereella. Päässyt lainausmerkeissä, koska kukas aikuista ihmistä estää, mutta... Olen parina vuonna käynyt kyseisessä tilaisuudessa Tampere-talossa ja se on ollut parasta ikinä, mutta tänä vuonna keikka siirtyi Tampereen keskustasta jonnekin susirajalle eli Pirkkalan rajalle Tähti-areenalle. Ja koska sieltä käytännössä lähti kymmeneltä illalla viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin (ellei halunnut kävellä areenalta kilometriä johonkin suuntaan ja eksyä, kuten minulle olisi melko varmasti käynyt), koin sen autottomalle ihmiselle täysin mahdottomaksi yhtälöksi. Lisäksi esiintyjäkaarti ei ollut niin kiinnostava tänä vuonna, että olisin ihan mahdottomiin sankaritekoihin sen vuoksi. Vaikka Leppäluotoa rakastankin, niin JP ei yksin saanut minua siirtymään jonnekin korpikuusenkannonalle. Sori, JP. Harmittaa, mutta katsellaan ensi vuonna uudestaan. Josko tulisivat järkiinsä ja palaisivat ihmisasutuksen läheisyyteen. Ainakaan konsertti ei ollut loppuunmyyty tänä vuonna, kuten edellisten vuosien KAKSI konserttia Tampere-talossa...

Yksi parhaita joulunalushetkiä tänä vuonna muuten oli se, kun Jarkko Ahola lauloi Tampereen Tuomiokirkossa Oi Jouluyön! Viime vuonna toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että Jarkko olisi vetäissyt sen livenä, mutta silloin hän ei sitä tehnyt. Tänä vuonna Tampereen keikka oli joulukiertueen ensimmäinen ja Jarkko sanoi vähän jännittävänsä, kun laulaa seuraavan kappaleen ensimmäistä kertaa elävälle yleisölle ja kyllä, kyseessä oli tosiaan Oi Jouluyö! Voi että rakastin. Ja rakastan. Tuo joululaulu oli Jussi Björlingin esittämänä äitini lempijoululaulu ja tuskin äiti olisi Jarkko Aholan versiostakaan mieltään pahoittanut.

Yksi kaikkien aikojen lempparijoululaulujani on Sylvian joululaulu, joka on varmaan aika monen muunkin suosikki, joten en sinällään pyri nyt olemaan mitenkään uniikki tässä. Mutta se vain on niin kaunis. Ja nyt kun Aholasta olen tässä jauhanut, niin mainittakoon, että Sylvian joululaulustakin lempiversioni nykyään on — yllätys yllätys — Jarkko Aholan versio. Toinen "kaikkien suomalaisten lempijoululaulu" Varpunen jouluaamuna taas ei uppoa minuun kenenkään versiona. Aivan liian ahdistava kappale.

Voi näitä suomalaisia joululauluja. Ranteet auki ja hankeen.

Ps. Tämä kannattaa katsoa jo pelkästään noiden nahkahousujen takia...



19. joulukuuta 2015

19. luukku

Tämän päivän kuva on otettu samasta paikasta kuin tiistain kuvakin.



Ei ole lunta enää, ei. Eipä sillä, kuten sanottua, en lunta kauheasti kaipaa, mutta olisihan joulu aina vähän jouluisempi, jos maa olisi valkoisena. Ehtiihän tässä tietysti tapahtua vielä vaikka mitä ennen joulua, nämä säätilat nyt vaihtelee nopeampaa kuin meikäläisen mielialat.

18. joulukuuta 2015

18. luukku

Kun olin lapsi, äiti leipoi jouluksi aina hedelmäkakun. Jossain vaiheessa äiti lopetti perinteen ja jossain vaiheessa minä sitten jatkoin sitä, halusivat muut tai eivät.

Äidin hedelmäkakku oli aika työläs, josta syystä en ihmettele, ettei hän sitä jaksanut enää jossain vaiheessa tehdä. Hedelmäkakkuun pilkottiin käsin ne hedelmät kuivatuista sekahedelmäpusseista, tai mitä nyt silloin olikaan. Minähän otin hyvinkin paljon yksinkertaistetumman reseptin käyttöön enkä pilko mitään muuta kuin puolitan kirsikat.



Kakku pitäisi leipoa 1-2 viikkoa ennen joulua, koska se paranee vanhetessaan. Viime yönä sitten väänsin tämän perinteisen englantilaisen hedelmäkakkuni. Unohdin siinä leivonnan tiimellyksessä ottaa seikkaperäisemmän kuvareportaasin tilanteen etenemisestä, mutta kirsikoiden lisäksi siihen tulee rusinoita, sukaatteja ja pähkinärouhetta. Kaikki valmiiksi niin pieniä, ettei tarvitse hikoilla keittiössä veitsen kanssa!

Taikinasta tulee aika täpäkkää ja yhden asian huomasinkin eilen kakkua vääntäessäni: treenistä on ollut tosiaan ainakin jotain hyötyä, kun taikinan veivaaminen on huomattavasti helpompaa kuin vielä pari vuotta sitten. Vihdoin salilla uurastamiseni palkittiin!

Ja voi miten ihanalle tuo kakku tuoksuukaan aina uunissa... Kyllä sain toden teolla pidätellä itseäni, että kakku säästyy kokonaisena jouluun saakka!

17. joulukuuta 2015

17. luukku

Tämän päivän joulukalenteriluukusta löytyy mindfuck...



Helsingin kaupunginteatteri Tampereen rautatieasemalla! Woah!

16. joulukuuta 2015

16. luukku

Tyyppejä joulutorilla pönöttämässä.




Onko näille tämän näköisille hahmoille joku yhteinen nimitys? Aivan kuin takaraivosta yrittäisi joku sana pyrkiä pintaan, mutta sitten sieltä tulee vaan kaikenlaista marionettia ja tinasotamiestä, jotka ei nyt aivan mätsää...

15. joulukuuta 2015

15. luukku

Luontoäiti järkkäsi yllärin ja Tampereella on nyt jopa vähän lunta.



Joku kyllä sanoi, että tuo sulaa loppuviikosta pois, että se siitä valkeasta joulusta. En tiiä. Kattellaan.

14. joulukuuta 2015

14. luukku

Keskustorin joulukuusi on joinain vuosina vino, joinain käyrä ja joinain muuten vaan jotenkin hassu. Tänä vuonna se on kyllä aivan hyvä ja muodollisesti pätevä. Mutta ei se mitään, on sinne kuitenkin saatu yksi vino "joulukuusi" tuotua vaikka väkisin.



Lupaan, että tällä kertaa valokuvan ottaja (eli allekirjoittanut) ei ollut vinossa. Tuo kuusi oli. Ja on. Ihan vino. Minusta se on ihan hauska valoasia, vaikka tänään justiinsa luin jostain kommenttiketjusta haukkuja, miten kamala tuo on, mutta vino se on silti. Taustalla Raatihuone, joka on suorassa.

13. joulukuuta 2015

13. luukku

Takaisin jouluisempiin aiheisiin.



Pelkäsin lapsena joulutähtiä aivan älyttömästi, koska niiden myrkyllisyydestä oltiin muistutettu varmaan pari kertaa liikaa. Muistan yhä elävästi yhden illan ennen joulua, kun olimme isän kanssa kotona ja äiti oli käymässä "jossain" (en muista mitä meille silloin valehdeltiin, mutta nyt isompana olen hoksannut, että äiti oli jouluostoksilla). Jotenkin se oli niin poikkeuksellista, koska olin tottunut, että äiti on aina kotona, joten pelkäsin silloin olohuoneemme pöydällä olevaa joulutähteä aivan erityisesti. Muistan, kun istuin hämärässä keittiössä syömässä iltapalaa ja tämän tästä vilkuilin keittiön ovelle sydän kurkussa, koska se joulutähti tulee perässäni sinne ja myrkyttää minut.

Joo, ei ole lapsen pelot välttämättä aivan rationaalisia. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin, kuten huomaatte, tässä olen yhä enkä yhtään saanut joulutähtimyrkytystä lapsena. Tähän päivään mennessä minulla ei kylläkään ole ollut koskaan joulutähteä omassa kotonani, mutta liekö syy tuossa lapsuuden pelossani vai siinä, ettei kukaan vaan koskaan ole ostanut minulle sellaista enkä ole niin kovin viherpeukalo omasta takaakaan. Hyasintin olen joskus ostanut, koska siitä tulee jouluinen tuoksu.

12. joulukuuta 2015

12. luukku

Tänään saatte jotain aivan muuta. Halusitte eli ette. Edellisen kirjoituksen hengessä joulukalenterin luukusta paljastuu (pun intended) meikäläisen olkavarsi.



Jostain syystä kännykkäni kamerassa on jonkinlainen lihaksia pienentävä filtteri. Minullahan on valtavat epäkkäät, mutta tässä kuvassa ne ei näy yhtään (no okei, ehkä vika oli myös poseerauksessa). Lisäksi tietysti otin kuvan jalkapäivänä, joten kädet eivät ole ollenkaan parhaassa mahdollisessa "pumpissa", muutenhan te pelästyisitte. Tai sitten tänään vaan ole ainoa päivä, kun salilla ei ollut liikaa yleisöä, jotta kehtasin suorittaa saliselfieilyä.

Edellinen olkapääpullistelukuva, jonka täältä blogista löysin, on viime vuoden maaliskuulta. Vaikeahan noita tietysti on verrata, mutta oliskohan tossa jotain kehitystä tapahtunut? Voisihan sitä hehkutella vaikka jatkuvasti nousevaa älykkyysosamääräänsäkin, mutta itsehän olen kauhean iloinen siitä, että minulla on hartiat nykyään. Harmi, etten ole ottanut mitään ennen-kuvaa joskus muutama vuosi sitten, mutta luultavasti se oli silloin semmoinen aika pehmeä ja rasvainen möykky.

Belfietä en ole muuten ottanut vielä kertaakaan. Toki siihen on syynsäkin, katso edellinen kirjoitus... Sitten kun/jos pylly on joskus tiukassa kunnossa, niin tuskin minua estää mikään muu ottamasta kuvia perseestäni, paitsi tietysti se, etten taivu sellaiseen asentoon.

Tässä, jos jossain on joulumieli kohdallaan, MITÄ?!

I'm bringing booty back

Se on hassun autuas tunne, kun hauikset on kipeät. Syynä tähän erityisriemuun on tietysti se, että heinäkuisen tenniskyynärpään jälkeen hauisten treenaaminen on ollut vähän niin ja näin. Kyynärpää(t) alkaa pikkuhiljaa parantua ja torstaina vedettiinkin sellainen setti, ettei hetkeen ole kädet olleet niin vetelät treenin jälkeen. Treenin päätteeksi PT jutteli niitä ja näitä, ja minä vastailin ykstotisesti "joo" kaikkeen. PT huomasi älyni säkenöinnin ja kysyi, että tuntuuko treeni jossain? Kerroin, että on vähän sellainen kaikkensa antanut olotila. "Odotapas, kun päästään siihen 4-jakoiseen ohjelmaan", vastasi hän.

Joo! Eli jee! Olen nyt kesästä asti treenannut 3-jakoisella ohjelmalla (sen mitä kyynärpääni on myöten antanut) ja vuodenvaihteen jälkeen minulle on luvattu entistä hifistelevämpää ja kuulemma myös raskaampaa potenssiin kymmenen treeniä. Eli siis 4-jakoista ohjelmaa. Jaosta eikä ohjelmasta ole vielä sen tarkempaa tietoa minulla, mutta ilmeisesti se on aika pitkälti sama, millä herra PT itsekin rupeaa treenaamaan. Toki hieman pienemmillä painoilla, heheh. Hyvin suurella todennäköisyydellä myös maastaveto eli kavereiden kesken mave tulee mukaan ohjelmaani, tähän mennessä se ei ole koskaan ollut virallisesti treeniohjelmassani. Joskaan en ole kovin orjallisesti enää noudattanut mitään tiettyä ohjelmaa, vaan olen vaihdellut liikkeitä fiiliksen mukaan, kunhan ne ovat kohdistuneet oikeisiin lihasryhmiin. Tylsäähän se olisi puoli vuotta hinkata aina samoja liikkeitä.

Syömisten suhteen tämä kesä/syksy/talvi/mikätäänyton/eihännäitäerotatoisistaan on ollutkin sitten tosi vaikeata aikaa. Paino pääsi kesällä nousemaan (no, itse päästin) enkä ole syksyllä yrityksistä huolimatta saanut sitä putoamaan. Tästä on tullut vähän niin kuin semmoinen kierre, että masentaa ja masennukseenhan auttaa aina joku suklaapatukka kivasti. Lisäksi olen ollut tosi väsynyt viime aikoina ja siihenkin auttaa suklaapatukka! Tajusin muuten tuossa, että jokaiseen vuodenaikaan löytyy oma tekosyy sille, miksi voi syödä ei-niin-hyvin. Kesällä, koska grillaus ja terassit ja jäätelö ja mitä näitä. Syksyllä, koska tulee pimeää ja sataa ja vituttaa. Talvella, koska joulu ja kylmää ja pimeätä. Keväällä, koska... hmm, onko kevät ainoa vuodenaika kun jolle ei löydy hyvää tekosyytä? Tietysti voi väittää kärsivänsä kevätväsymyksestä.

PT:n teorian mukaan olen saavuttanut jonkinlaisen tyytyväisyyden tilan, josta syystä en jaksa enää panostaa dieettiin niin hirveästi. En tiedä onko hän oikeassa. On ja ei, ehkä ei. Ainakaan en todellakaan ole tyytyväinen ulkonäkööni tällä hetkellä. Muistan, kun en viime keväänä tunnistanut itseäni peilistä, koska vatsani oli niin littana. No ei saatana ole enää! Vihaan tuota röllykkää tuossa keskivartalollani. Toki olen kai silti nykyisin suhteellisen normaalivartaloinen. Tarkoitan siis sitä, että jos minut näkee vaatteet päällä, niin ihmiselle ei ensimmäisenä tule mieleen kuvailla minua ylipainoiseksi, vaikka sitä vaa'an mukaan olenkin. Olen kai sellainen peruspulukka, millaisia suurin osa suomalaisista on. Mutta se ei ole hyvä.

Nooh. Ensi vuonna aion aivan todella ottaa itseäni niskasta kiinni heti tammikuun alussa! Tai ainakin heti loppiaisen jälkeen! Riipaisen vähintään 10 kiloa pois painostani ja sitten pysyn siinä enkä päästä kesällä tilannetta taas lipsumaan. Vielä kun saisin itseni jotenkin ihan tosissaan sitoutumaan tähän projektiin. Voin kertoa, että kolmen vuoden dieetti saa ihmisen henkisesti väsymään koko hommaan. Vaikka järki sanookin, että jos sen tekisi kerralla kunnolla, niin sen ei tarvitsisi kestää sitä kolmea vuotta. Tai neljää, mitä tästä nyt kohta jo tulee.

Mietin, josko alkaisin pitää jotain inhorealistista dieettitilitysblogia (täällä siis), jossa tunnustaisin jokaisen suklaapatukan ja sipsipussin, ja jossa te sitten saisitte ruoskia minua, että hyi olkoon miten sinä syöt oikein, jos en pysy ruodussa. Saisikohan jostain semmoisen laskurin oikein lisättyä tänne, josta näkisi, miten edistyn taikka en edisty?

No mutta. Sitä ennen joulu. Jolloin voisi syödä asiallisesti. Mutta.

Having said that... Rakastan tämän biisin sanomaa (ja videota):



"If you got beauty beauty just raise 'em up 
'Cause every inch of you is perfect 
From the bottom to the top"


11. luukku

Lisää valoasioita Tampereelta.



Nämä jutut tuolla Puutarhakadun yllä eivät välttämättä näytä kuvassa niin hienoilta, mutta minusta ne on kivat. Tänään niiden ali kävellessäni mietin, miten kiva olisi asua jossain kämpässä, jonka ikkunasta ne näkyisivät. Ei tarvitsisi ripustaa omia jouluvaloja ikkunaan, kun kaupunki olisi järjestänyt homman.

11. joulukuuta 2015

10. luukku

Olin eilen niin väsynyt, että menin vahingossa nukkumaan sen sijaan, että olisin postannut eilisen päivän joulukalenteriluukun tänne. Sori siitä.



10. luukusta pilkistää Marks & Spencerin miespipareita.

9. joulukuuta 2015

9. luukku

Hämeensillan patsaat oli näköjään tänään puettu pelipaitoihin naisten salibandyn MM-kisojen kunniaksi.



Pari viikkoa sitten samaiset patsaat oli puettu Tapparan paitoihin (ja söpöihin pipoihin). Tämä herätti erilaisia tunteita ja mielipiteitä tovereissani.




Tappara vai Ilves, senpä kysymyksen tamperelainen kuulee monta kertaa elämässään, kun puhutaan jääkiekosta. Itse en oikein osaa kokea mitään suuria tunteita kummankaan joukkueen puolesta tai vastaan. Lapsena mukafanitin Ilvestä, koska Ilves on kissa, kyllähän te tiedätte. Teini-iässä rupesin vastaamaan "KooVee", jos joku kysyi minulta kumpaa kannatan, koska EVVK. Olen vähän tuolla EVVK-linjalla edelleen, lähinnä kannatan aina sitä paikallista, oli kyseessä sitten kumpi tahansa. Tilastojen valossa Tappara on kyllä huomattavasti parempi joukkue, joten alan hieman kallistua sille kannalle. Toisaalta jos Ilves vielä joskus onnistuu rämpimään sieltä suostaan ylös, niin mikäpä jotten kannattaisi myös heitä.


*suojautuu paskamyrskyn varalta*

8. joulukuuta 2015

8. luukku

Lisää kivoja valopalleroita Tampereelta!



Yritän huomiseen luukkuun keksiä jotain vähän kivempaa tai muuten erilaista...

7. joulukuuta 2015

7. luukku

Vaikka sää ei ole kovin jouluinen (perinnesanakirjan mukaan joulu on valkoinen eli luminen), on joulutori on silti avattu Keskustorilla. Menkää!



Muistan sellaisenkin joulun, ihan tästä parin vuoden takaa, kun oli niin kylmä, että sormet meinasivat jäätyä irti ennen kuin torilta/torista ehti ottaa yhden yhtä kuvaa.

Yritin sumentaa kuvasta asiaankuulumattomien henkilöiden naamat.

6. joulukuuta 2015

6. luukku

Tampereen kaupunki järjestää perinteisesti itsenäisyyspäivänä ilotulituksen (ja Raatihuoneen parvekkeella joku aina puhuu jotain höpöjä, mutta ei niitä jaksa koskaan kuunnella). Ennen ilotulitus oli aina perinteisesti Keskustorilla, viime vuosina se on siirretty Ratinaan.



Tänään oli niin kamalan kurja ilma, eli toisin sanoen vettä tuli taivaalta solkenaan ja on tullut jo monta päivää putkeen, ainakin tuntuu siltä. Tästä syystä en viitsinyt tänään lähteä paikan päälle katsomaan ilotulituksia, siksipä tämä kuva on joltain aiemmalta itsenäisyyspäivältä.

5. joulukuuta 2015

5. luukku

Mitäs sieltä luukusta tänään paljastuu?



Kas! Helsingin kaupunginteatteri on muuttanut Tampereen rautatieasemalle!

4. joulukuuta 2015

4. luukku

Tänään luukusta pilkistää Stockmannin jouluikkunaa palanen.



Tuo Stockan jouluikkuna ei Tampereella kyllä ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoinen juttu. Se on joka vuosi vähän niin kuin sama. Paitsi tänä vuonna se oli siirretty sivuikkunaan ja sen eteen oli rakennettu koroke, varmasti lapsia varten, joten ei siitä kuvaakaan pystynyt ottamaan kovin hyvin. No, siinä jotain jyrsijöitä teille sitten.

***

Tänään on ollut ihan suunnattoman surun päivä. Aamulla heräsin tietämättä maailman tapahtumista, avasin somen ja melkein ensimmäisenä eteeni tuli Rumban jakaman jutun saatesanat: "Scott Weilandin kuolema ei tullut luultavasti kenellekään yllätyksenä. Siksikin hänen poismenonsa on niin surullinen, kirjoittaa Jarkko Fräntilä kolumnissaan." Tuntui, että sydämeni pysähtyi ja valahti jonnekin suoliston pohjalle. Mitä? Scott Weilandin kuolema?! Eihän se voi pitää paikkaansa, vastahan se illalla jakoi Facebookissa vanhoja kuvia itsestään ja rokkikavereistaan! Avasin googlen eikä Wikipedia vahvistanut tätä tietoa. Ajattelin, että Rumbalta aivan älyttömän paskaa läppää tai huonoa toimitustyötä. Pulssi jossain sadassa ja kädet voimattomina kaivoin somea vähän lisää ja vahvasti uutinen alkoi vaikuttaa todelta. Menin Scottin omalle FB-sivulle ja tapahtunut vahvistettiin siellä. Ei pystynyt käsittämään.

Jotenkin se kontrasti eilisen illan ja tämän aamun välillä oli niin suuri, että se teki uutisen uskomisesta melkein mahdotonta. Olin aivan erityisesti kiinnittänyt Facebookissa huomiota jo jokusen viikon siihen, miten aktiivisesti Scott siellä juttuja päivitteli ja miten kaikki vaikutti olevan hyvin ja hän jopa hymyili kuvissa. Ja sitten... PAM. Toki tyypin elintavat olivat mitä olivat ja hänen muistokirjoituksensa olivat jo varmaan valmiiksi kirjoitettuna moneen kertaan vuosien varrella, mutta että juuri nyt? Näin jälkeenpäin tietysti tulee mieleen, että ehkä se somessakin kovaa meneminen olikin huono ennusmerkki, vaikka itse iloitsin siitä kovasti silloin. Toivon kuitenkin, että se oli ainakin merkki siitä, että Scott kuoli onnellisena.

Enpä tiedä. Tuntuu vähän hassulta aina surra ihmistä, jota ei tuntenut oikeasti, mutta toisaalta sitten taas miksi niin? Eikös tunteet ole aina hyvä asia ja saavat tulla sellaisina kuin ovat tullakseen? Scott liittyi nyt sinne samaan remmiin, missä Layne ja Kurt ja muut liian nuorena kuolleet rokkarit ovat jo odotelleet. Vaikka ei olis kyllä tarttenut.

Jos mitään tänään olen katunut, niin sitä, etten syyskuussa mennyt katsomaan Scott Weilandia ja Wildaboutsia Tavastialle. Nyt se on myöhäistä.

Here's to you, Scott.




3. joulukuuta 2015

3. luukku

Tämän päivän luukusta paljastuu... tattadadaa!



Tampereen Keskustorin joulukuusi!

Joka vuosi käymme Turun joulukuusen kanssa verissäpäin leikkimielistä kisailua siitä, kummalla on kauniimpi kuusi. Tänä vuonna kisaan on näemmä lähtenyt useampikin kaupunki (muilla ei tosin näytä olevan mitään jakoa tuossa kisassa). Tampereen kuusta voi käydä äänestämässä kauneimmaksi täällä.

En tiedä riittääkö minulla jouluaiheisia Tampere-kuvia aattoon asti, mutta sitten saatte jotain muuta. Vaikka kuvan päivän ruoastani...

Ps. Jostain syystä tuon kuusen latvassa oleva tähti ei palanut kuvanottohetkellä. Toivottavasti tilanne saadaan pian korjattua!

2. joulukuuta 2015

2. luukku

Hitaalla tuntuu päivittyvän tämä joulukalenterini syötteenlukijoihin, tai ainakin omaani tuo eilinen luukku on putkahtanut vasta kolme tuntia sitten. Ehkä Blogger on niin fiksu (?), että mitä harvemmin päivittää, sitä harvemmin se myös pukkaa syötettä ilmoille. Tai jotain.

Eeeeenivei...



Tämän päivän kuva on Tampereen Valoviikoilta. Valoviikot uudistuivat tänä vuonna ensimmäistä kertaa varmaan ikinä. Vähän jännitti, miten pahasti ne osataan pilata, mutta kas! Lopputulos olikin huikean kaunis! Minusta nämä pallot puissa pitkin Hämeenkatua ovat aivan ihania! Toki verkkolehtien kommenttipalstoilla perustamperelaiset nillittäjät ovat haukkuneet ne jo lyttyyn, mutta se on heidän osansa elämää.

Kuva on otettu silloin, kun puissa oli vielä lehtiä, älkää siis hämääntykö. Tänään en mennyt ottamaan uutta kuvaa, koska ei täällä luntakaan ole, joten ihan sama. (Ja siis ihan ok minulle tämä lumettomuus).

Huomiseen!

1. joulukuuta 2015

1. luukku

No niin. Yksi ystäväni soitti eilen ja kysyi, miksen päivitä enää blogia. Tänään sitten eräs kommentaattori tiedusteli, eikö ole mitään joulukalenteria tänä(kään) vuonna. Suosioni on niin huikea selkeästi, että pakkohan se on jotain yrittää...

En tähän hätään keksinyt joulukalenterin aiheeksi mitään muuta kuin ihan perinteisen kuvakalenterin (ei mitään suklaakalentereita täällä!). Minulla vaan ei ole tällä hetkellä muuta kameraakaan kuin tuo iPhonen kamera, joten sillä mennään, enkä jaksa hirveästi käsitelläkään kuvia, joten tämä on tämmöinen hästäg kännyräpsyt hästäg nofilter -joulukalenteri.

Eka kuva, jee!



Tänään Kehräsaaresta löytyi tuommoisia himmeleitä. :)

Toivottavasti muistan vielä huomennakin tämän joulukalenterin. Jos on kuvatoiveita, niin saatan jopa toteuttaa niitä, sikäli mikäli ne ovat toteutettavissani.

20. lokakuuta 2015

Sleep with one eye open

Näin unta, että kirjoitin blogiin, joten... Kai se on jotain tänne raapustettava. Harmillisesti en enää muista aihetta, josta kirjoitin, niin en voi hyödyntää sitä myös täällä reaalielämässä.

Näin myös painajaista juuri ennen heräämistäni. Uni oli jotenkin todella kamala. Herättyäni olin melkein huolestunut siitä, miten sairas alitajunta minulla mahtaa ollakaan. Sitten muistin, että katselin eilen illalla ennen nukkumaanmenoa viime viikon Docventuresin ja sen leffan, Tales of the Grim Sleeperin, josta uneni selvästi suoraan johtui. Helpotuin. Ehkä vähäsen.

Siinä vaiheessa asiat on kyllä todella huonolla tolalla, kun bloggaa omista unistaan, joskin tässä tapauksessa myös unessa blogattiin. Joten vuoroin vieraissa jne. Mutta vitsit, kun ei ole mitään kirjoitettavaa.

Mistä te haluaisitte, että kirjoitan?

21. syyskuuta 2015

Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

Viime viikkopa olikin melkoista tunteiden vuoristorataa.

Viikko alkoi melko tasaisissa merkeissä, mutta laskujohteisesti. Siinä torstain kohdalla alkoivat suupielet viimeistään mutristua alaspäin ja perjantaina olin jo tanakasti jonkinlaisen syysmasennuksen kourissa. Mikään ei sujunut eikä mistään oikein tullut mitään. Lauantai kuitenkin muutti kurssin suunnan ylöspäin ja sunnuntaina kävin jo niin kierroksilla (silleen hyvällä tavalla), että viime yönä en oikeasti saanut nukuttua juuri ollenkaan, koska en pystynyt rauhoittamaan pääkoppaani. Tältäköhän bipolaarisista ihmisistä tuntuu koko elämänsä?

Lauantai alkoi kivasti yhdellä sähköpostilla. Pikkujuttu, mutta se tsemppasi ja ilahdutti, että joku välittää juuri minusta. Olkoonkin, että maksan siitä välittämisestä, aitoa se on silti. Hyvän treenin jälkeen päivä jatkui hyvällä ruoalla Bistro LePotissa. Ja voi pojat, että ruoka voi ollakin hyvää! Että minä sitten rakastan syömistä. Varsinkin hyvän ruoan syömistä. (Ja hyvän viinin juomista).

Ruoan jälkeen jatkoimme Tampere-taloon kuuntelemaan Jarkko Aholan My Way -konserttia. Pari tuntia meni kuin siivillä, helposti olisin voinut kuunnella toisenkin mokoman. Tampere-talosta jatkoimme irkkupubi Ruby & Fellasiin, jossa oli myöhemmin samana iltana JP Leppäluodon akustinen keikka. Jarkkoa olen hehkuttanut ihan riittämiin (ainakin Facebookissa, jos en blogin puolella?), joten kaikki tietänevät palavan rakkauteni häneen, mutta tuo JP... Voi hyvän tähden! Keikka oli niin täydellinen miestä, ääntä ja biisivalintoja myöten, että sanat eivät riitä kuvailemaan. JP:llekin soisi loppuunmyydyn Tampere-talon! (Tosin itse olen aina vähän enemmän klubikeikkojen ystävä, koska tunnelma vaan on tiiviimpi, kun kaikki eivät istu hygieenisesti omissa penkeissään kaukana artistista). En voi sanoa, että Leppäluoto on aliarvostettu, koska varmasti on arvostettu niiden keskuudessa jotka hänet tuntevat, mutta silti. Tyypin pitäisi olla paljon paljon enemmän esillä!

No, sunnuntaina sitten oli lepopäivä (lue: ei treenejä) ja aikaa toipua lauantain kaikesta ihanuudesta ja elämyksistä (en ole toipunut vieläkään). Matkalla kaupasta kotiin, joku täysin tuntematon hiippari pysäytti minut. Tyyppi oli siis sen verran epäilyttävän näköinen, että odotin sen vähintään ryöstävän minut, jos ei mitään muuta. No ei nyt sentään. Hiippari kysyi minulta neuvoa paikkaan X. En osannut auttaa, mutta pysähdyin kuitenkin esittämään tarkentavia lisäkysymyksiä, joiden avulla saatoin ohjastaa häntä edes hieman oikealle suunnalle. Siinä seistessäni huomasin, että aiempien kesien kesäpoikani käveli suoraan minua kohti, kuitenkaan huomaamatta minua. Lähinnä taisi yrittää kiertää kaukaa sen vieressäni seisovan hiipparin vuoksi. Huikkasin häntä nimeltä, hän tunnisti minut ja jäimme juttelemaan hiipparin vielä kysellessä ärsyttäviä lisäkysymyksiä (osoitin jo oikean kadun, ei, minä en tiedä missä kohtaa katua se numero on, kävele itse katsomaan). Mutta olipas aivan älyttömän kiva nähdä kesäpoika ja jutella oikein hyväkin tovi. Aika tarkkaan vuoteen emme olleet nähneetkään. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten joku, jolla on niin täydellisen erilainen maailmankatsomus kuin minulla, voi silti olla niin kiva ja ihana ihminen. Ainakin omaa ajatusmaailmaani tyyppi on avartanut aika paljon. Ja ilman tuota satunnaista hiipparia en olisi pysähtynyt siihen kadulle enkä olisi huomannut lähestyvää kesäpoikaa, vaan olisin jatkanut matkaa suoraan kotiin täysin tietämättömänä mistään.

Siinä perjantaina mököttäessäni kyselin universumilta että eikö oikeasti muka koskaan voi tapahtua mitään hyvää minulle? Ja sitten alkoi tapahtua. Toki nuo kaikki olivat semmoisia pieniä hyviä asioita eikä mitään isoja, kuten työpaikka, parisuhde ja kaikkien murheiden poistuminen, mutta noilla pienillä hyvillä asioillakin jaksaa taas hetken aikaa pimenevässä syksyssä. Jos olisin yhtään taipuvainen uskomaan mihinkään uskonnollisiin tai spirituaalisiin juttuihin, niin saattaisin ajatella, että joku lähetti minulle jotain terveisiä jostain ylemmältä taholta. Mutta koska en ole, niin uskon vain sattumaan (osa noista viikonlopun hyvistä asioista oli toki aivan itse aikataulutettua) ja perhosvaikutuksiin ja sen sellaisiin.

Hakuna matata.



8. syyskuuta 2015

Too drunk to fuck

Ajatuksia alkoholista...

Olen tässä parina peräkkäisenä päivänä törmännyt eri paikoissa juttuihin, jotka ovat herättäneet ajattelemaan alkoholin käyttöä. Muiden ja itseni. Itseni lähinnä siltä osalta, että alkoholilla on ihan mitättömän pieni rooli elämässäni. Ja sitten taas tajuaa, että joillekin "ihan tavallisille" ihmisille se voi oikeasti olla ongelma.

No ihan tavallisesta ihmisestä en tiedä, mutta luin eilen jostain hömppäjulkaisusta Petri Nygårdin haastattelua. Petri siinä tuskaili, että häntä pidetään jonain luuserialkoholistina, koska hän nyt on sattunut tekemään muutaman dokailubiisin. Seuraavassa lauseessa Petri kertoo juovansa kolme kertaa viikossa. VIIKOSSA? Riippuu tietysti mitä kolmella kerralla tarkoittaa (saunaolut vs. kännit), mutta jotenkin itselleni jäi jutusta sellainen kuva, että kyse on ihan rehellisestä dokailusta eikä mistään sivistyneestä siemailusta ruoan kanssa.

Toisaalla taas törmäsin sellaiseen, että ihminen oli ollut juomatta kuusi päivää. Siis kuusi päivää. Ei vielä edes viikkoa. Alussa tipattomuus oli ollut vaikeata, mutta sitten helpottunut. (Joku lukija voi nyt siellä tunnistaa että puhun eräästä blogista, mutta koska kenenkään henkilöllisyys tässä ei ole olennaista, niin en linkittele). Tämäkin hämmästytti minua. Että alle viikon juomattomuus voi tuottaa tuskaa jollekin. Silloinhan täytyy olla kyse oikeasti ongelmasta ja tipattomuus on juuri oikea ratkaisu.

Itse en ole koskaan kokenut tarpeelliseksi kokeilla mitään tipattomia kausia, koska sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä elämässäni. Yleisimmin jos juon, juon viiniä, seurassa ja/tai ruoan kanssa. Viimemmäksi taisin juoda reilu viikko sitten lauantaina ensin lasillisen kuoharia ja illalla tuopin siideriä. Ensimmäisen, koska juhlistin maisterin papereitani ja jälkimmäisen lähinnä estämään pitkästymistäni, koska menin Olavi Uusivirran keikalle vähän liian aikaisin. Sitä ennen... en edes muista milloin. Varmaan kesällä mökillä saunasiiderin.

Tipattomia kuukausia minulla saattaa olla useinkin, en vaan kiinnitä asiaan niin huomiota. Täytyy myöntää, että nykyinen "tervehenkinen" elämäntapani on saanut minut juomaan entistäkin harvemmin. En viitsi enää lauantaina ottaa paria siideriä kotisohvalla, koska kaikki ne kalorit ja turvotus ja huomenna pitäisi treenatakin... Jos alkoholi ei vaikuttaisi dieettiini, treenaamiseeni tai yleisesti terveyteeni millään tapaa, niin joisin kyllä varmasti punaviiniä päivittäin. Tai portviiniä! Apua, nam. Mutta mikään ongelma se ei ole olla juomattakaan.

Baarissakin käyn äärimmäisen harvoin (yleensä keikoilla) ja sielläkin juon tosi vähän. En tiedä tekeekö tämä minusta tosi tylsän tyypin kavereiden keskuudessa, luultavasti kyllä. Eipä niitä baarikutsuja ole hirveämmin viime vuosina sadellut.

Mutta tiedättekö mitä? Se ei haittaa minua yhtään. Melkein mieluummin himailen viikonloppuillat ja menen päivällä treenaamaan, kuin lähden illalla jonnekin baariin kökkimään. Toki rahattomuus on myös yksi osasyy siinä, mutta jos kovasti tahtoisin, niin kyllä sitä rahaa alkoholiin löytyisi.

Toisaalta voihan sekin olla eräänlainen ongelma alkoholin suhteen, jos tuntee huonoa omaatuntoa pienistäkin määristä. Joskus yritän antaa itselleni luvan irroitella, mutta siitä huolimatta se oma pikku PT kummittelee jossain takaraivossani. Olisi varmaan ylpeä, jos tietäisi olevansa mukanani aina ja kaikkialla... Vähän ilonpilaaja kyllä se tyyppi. Ja oikeastihan se tyyppi olen minä itse.

No joo, jutun pointti oli... En tiedä itsekään. Kunhan tunsin tarvetta pohdiskella asiaa. En mitenkään tahdo paheksua kenenkään alkoholin käyttöä enkä korottaa itseäni paremmaksi. Joillain meistä on se himo, josta nopeasti seuraa riippuvuus, ja toisilla sitten taas ei. Vastaus kysymykseen: pystyisinkö olemaan kuukauden tai vaikka vuoden juomatta alkoholia? Kuukauden helposti, vuoden tuskin, koska en edes halua. Juomatta voisin olla hyvästä syystä, kuten raskaus, mutta sitähän meidän ei tarvitse pelätä.


Ps. Huh huh. Mitä harvemmin tänne kirjoittaa, sitä korkeammaksi julkaisukynnys nousee.

23. heinäkuuta 2015

Ei välttämättä yleisön pyynnöstä: Valtsun Vakkarit

Vajaa viisi vuotta sitten kirjoitin blogiini pitkän ja polveilevan arvostelun Siwa-säkistä, tuosta karkkipussien mahdollisesta kuninkaasta tai ainakin kruununprinssistä. Kansa vieläkin googlaa sitä (en tosin itse löytänyt sitä googlella jostain syystä äsken kun etsin) ja muistelee tuota kirjoitusta haikeudella sekä lämmöllä.

No mutta, nyt on aika uuden karkkipussiarvostelun! Kävin nimittäin äskettäin Valintatalossa ja löysin sieltä vastaavan Valtsun Vakkarit -karkkipussin. Katsotaanpas mitä se sisältää:

  • Kinuskikuulia 16 kpl. Maailman parhaita karkkeja. Eniten lemppareitani ikinä. 10+
  • Lakutoukkia 10 kpl (tummia 4 kpl, vaaleita 6 kpl). Aivan hyviä nämäkin. Tuttuja ja turvallisia. 
  • Amerikan pastilleja 20 kpl (valkoisia 7 kpl, vihreitä 5 kpl, oransseja 8 kpl). Pinta raksuu ja sisällä suklaata, ei voi mennä pieleen. Eri väreissä ei liene makueroja, ainakaan huomattavia.
  • Salmiakkiruutuja 10 kpl. Pehmeää ja suuni mukaista salmiakkia. 
  • Vadelmaveneitä 5 kpl ja lakuveneitä 3 kpl. Vadelma- ja lakuveneitä kuuluu syödä niin, että tunkee suuhun yhden kumpaakin yhtä aikaa. Mutta sitten on tää salaliitto, että salmiakkeja on aina vähemmän! Hyviä, mutta suullinen huomautus epätasajaosta.
  • Kolapulloja 6 kpl. En yleensä tykkää hirveästi hedelmä- ja/tai viinikumikarkeista, mutta kolapullot on niistä parhaita. Kelpaa.
  • Salmiakkiautoja 4 kpl. Jotenkin ärhäkämmän makuista salmiakkia kuin nuo ruudut. Mieleeni tulee joku takauma jostain toisesta karkista, mutta en saa päähäni mistä. Hyviä nämäkin, ei liian kovia tai mitään. 
  • Tutteja 3 kpl. No, niitä hedelmä- ja viinikumikarkkeja, joissa ei ole edes mitään erityistä makua, jolle pystyisi antamaan nimen. Onneksi niitä ei ole enempää. 
  • Pussintäytekarkkeja 10 kpl (jotain eläinhahmoja yms.). Nimensä mukaisesti täysin turhia esanssikarkkeja, joista kukaan tuskin tykkää, mutta tuleehan ne syötyä sen pussin mukana. 



Yhteistä molemmissa karkkipusseissa on kinuskikuulat (joita onneksi oli melkein tuplamäärä tällä kertaa), lakutoukat, salmiakkiruudut sekä tutit (joita oli onneksi vähemmän), ja täytekarkeissa saattoi olla muutama samanlainen kuvio. Siwa-säkki sisälsi yhteensä 78 karkkia (jos nyt oikein laskin), Valtsun vakkarit sisälsi peräti 87 karkkia (jälleen, jos oikein laskin) ja mielestäni kokonaisuus oli parempi. Enemmän minua miellyttäviä karkkeja, vähemmän niitä muita ja pussintäytteitä. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä sanoa, että en tiedä onko Siwa-säkin sisältö muuttunut sitten noiden aikojen, eli ovatko nämä kaksi karkkipussia oikeasti yksi yhteen vai omanlaisensa. 

Tästä lyhyestä, mutta sitäkin seikkaperäisemmästä arvostelusta voimme kuitenkin todeta, että sekä Siwa-säkki että Valtsun vakkarit ovat hinta/laatu-suhteeltaan parhaita sekalaisia karkkipusseja, joita tästä maasta löytyy. Siwa-säkki maksoi viisi vuotta sitten alle kaksi euroa, Valtsun vakkareiden hinta taisi olla nyt 2,19 euroa. 

Ai niin, vielä karkkipussin sisältö kirjaimin ja numeroin: sokeri, tärkkelyssiirappi, liivate, muunnettu tärkkelys, glukoosi-fruktoosisiirappi, inverttisokeri, ruskea sokerisiirappi, paahdettu sokeri, tärkkelys (vehnä, maissi), vehnäjauho, vesi, melassi, täysmaitojauhe, kaakaomassa, suola, lakritsiuute, raakalakritsa, salmiakki, aromit, happamuudensäätöaineet (E270, E325, E330), sakeuttamisaine (E41), emulgointiaine (lesitiini), kasviöljy, kovetettu kasviöljy, värit (E100, E120, E132, E141, E150, E150d, E153, E160a, E160b, E160e, E162, E163, E171), pintakäsittelyaineet (E901, E903, E904, E907). Nami nam nam!

Ja edelleenkään, tämä ei ollut maksettu mainos. Voin kyllä edelleenkin jatkossa ottaa karkkisponsorointia vastaan, jos joku innostuu! Yhteydenotot sähköpostiin! 


Ps. Olin tällä kertaa vähän vanhempi ja viisaampi enkä vetänyt koko pussia kerralla arvostelua kirjoittaessani. Näin vältyin huonovointisuudelta ja sokeriövereiltä.

Pps. Ne pussintäytekarkit taisivat olla niitä, joista viisi vuotta sitten joku anonyymi ragesi, etten voi edes leikkiä karkkiarvostelijaa, jos en tiedä, että niitä on ollut Haribon Matador Mixissä jo noin kivikaudelta alkaen. 

19. heinäkuuta 2015

A big legged woman ain't got no soul

Lauantaina tuli pyörähdettyä Porissa Jazzeilla. Robert Plant oli aivan loistava livenä. Mies on vanhentunut, kuten kuuluukin, mutta ääni oli tallella ja entisensä. Soolotuotantonsa lisäksi Plant veteli myös useita Led Zeppelinin biisejä hiukkasen uudella tavalla sovitettuina. Kaipa niitäkin kyllästyy vetämään samaan säveleen vuodesta toiseen. Oikeastaan Plant olisi voinut laulaa vaikka ukkonooaa siellä lavalla, olisin ollut yhtä hurmoksessa siitä huolimatta. Että minä niin kuin seison tässä ja tuossa seisoo Robert Plant elävänä. Robert Plant.

No mutta, Pori Jazzeilla tuli taas mietittyä näitä Suomen tuhansia sääntöjä ja ohjeita ja määräyksiä. Että mitään ei suomalaiset ilmeisesti osaa tehdä ilman, että kielletään tai määrätään tai osoitetaan paikka missä mitäkin saa tehdä tai ei saa tehdä. Alkoholia ei saa kuljettaa tämän aidan sisä- taikka ulkopuolelle. Alkoholittomia juomia saa tuoda avaamattomassa pakkauksessa. Täällä ei saa tupakoida. Tuolla saa tupakoida. Tässä ei saa istua, tässä ei saa seistä, tässä ei saa maata, ilonpito on hoidetta tarkkaan rajatulla alueella, ettei vaan lähde käpälästä.

Kieltojen ja sääntöjen lisäksi jotenkin rupesi ahdistamaan muutenkin se ihmisten aitaaminen. Meitä ajettiin siellä kuin lehmiä karja-aitojen sisällä. Rannekkeenvaihtopiste tässä. Turvatarkastuspiste tässä. Anniskelualueelle mentäessä piti toiseen kertaan näyttää rannekkeita ja sen jälkeen taas turvatarkastettiin. Anniskelualueelta poistuessa tuijotettiin tarkkaan, ettei vie sitä kallisarvoista alkoholia pois alueelta. Palatessa taas haluttiin nähdä rannekkeet ja tarkastaa laukut, vaikka varsinaiselta konserttialueelta ei ollut siinä välissä poistunut ollenkaan. Ja jos olisikin, niin siellä porteilla oltaisiin tarkistettu rannekkeet ja laukut.

Ja kaikki tämä loputon tarkastaminen tapahtui tarkkaan rajattujen karja-aitojen välissä, joissa oli vain sen verran leveät kulkuväylät, ettei kukaan päässyt livahtamaan järjestysmiehen näkemättä. En tiedä. Olisi varmaan pitänyt ruveta ammumaan...

Muistelen aikaa, kun Pori Jazzeillekin sai tuoda ihan vapaasti vaikka oman viinipullon. Joo, laki varmaan määrää tästä asiasta jotain, mutta ettei nyt kiiluisi kuitenkin euronkuvat järjestäjien silmissä?

Ei ihme, että turistitkin ihmettelevät. Voitaisiinkohan me vaan relata vähän?

16. heinäkuuta 2015

Vähän erilainen kyynärpäätaktiikka

Ai niin, mulla oli tämmöinen blogikin!

Tässä välissä olen ehtinyt matkustaa Jäämerelle ja takaisin sekä hommaamaan itselleni tenniskyynärpään. Molempiin käsiin.

Ihmeenmoista, kun on ehtinyt treenata ihan tosissaan jo likemmäs kolme vuotta, niin yhtäkkiä kyynärpäät menee hauiskäännöistä poksista vaan ja siinähän sitä sitten ihmetellään. Olin vielä niin typerä, että en lopettanut, kun sattui, vaan sinnillä vedin sarjat loppuun asti. Ja olihan tuo vasen kyynärpää jo valmiiksi hieman varoitellut tulemalla kipeäksi aina hauistreenin jälkeen, mutta kyseisenä päivänä luulin sen olevan ihan ok, ja oikean käden yhtäaikainen kipeytyminen tuli kyllä täysin yllätyksenä.

Kipeytymisestä on jo kohta jo pari viikkoa eikä varsinaisesti tunnu paranevan. Helpottanut toki on ensimmäisistä päivistä. Lääkäriin en ole vielä jaksanut, koska luultavasti hän toteaa saman, minkä minä olen jo itse todennut. Ja mihin sitä kesällä pääsisikään näin vähäpätöisen vaivan takia...

Onneksi minulla on nyt heinäkuun loppuun asti aikaa toipua tästä, jospa olisin sitten elokuun alussa taas entisessä iskussa, kun on tarkoitus alkaa treenata taas tiukasti PT:n ohjauksessa. Jos siellä ruudun toisella puolella on kohtalotovereita, niin kertokaa toki omat vinkkinne. Tenniskyynärpäätuen olen ostanut apteekista ja se auttaakin elämää aika tavalla. Lisäksi olen lutrannut Voltarenilla.

Ei oo helppoo ei, mutta olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että parempi levätä nyt kunnolla vähän aikaa ja antaa kyynärpäiden parantua, kuin olla lepäämättä ja kärsiä tästä ties kuinka pitkään. Saapas nähdä. Että harmittaa!


Ps. Kyynärpäistä on tehty niin vähän lauluja, että en edes keksinyt tälle postaukselle mitään otsikkoa mistään biisistä.

19. kesäkuuta 2015

You can leave your hat on

Täällä juhannukseksi hiljentyneessä kaupungissa tulin ajatelleeksi pukeutumista. Tai luin internetistä naisten pukeutumisesta ja tulin ajatelleeksi, että minä tykkään pukeutumisesta. (Toki myös riisuutumisesta, jos niikseen tulee, ehhehehe!) 

Tarkoitan siis sitä, että tyyli on sellainen juttu, josta tykkään. Oma tyylini. En ole mikään trendsetteri enkä seuraa (todellakaan) viimeisiä muotihömpötyksiä, mutta minulla on oma tyylini, joka on aika iso osa identiteettiäni jollain tapaa. Ilmaisen sisintäni sillä, miten pukeudun. Katselin joskus pätkän jostain nakudeittiohjelmasta ja siinä tyyppiä jännitti tavata ensimmäistä kertaa vaatteet päällä, koska pukeutuminen kertoo niin paljon ihmisestä. Ja tottahan se on. Vastakkaisessa sukupuolessa tyyli on minullekin ihan älyttömän tärkeä asia. Tai ainakin se, että ylipäänsä on joku tyyli.

Hassua on se, että olen ymmärtänyt, ettei tilanne olekaan kaikilla niin, että tykkää pukeutumisesta. Edes naisilla, joiden kai kuvitellaan kategorisesti olevan kiinnostuneita pukeutumisesta. Kerran töissä oli keskustelua pukeutumisesta ja yllättävän monen naisen mielestä olisi suorastaan helpotus, jos kaikilla olisi yhtenäinen työasu eikä tarvitsisi miettiä mitä laittaa päällensä. Minusta taas tuo tappaisi kaiken ilon ihmisten ilmoilla olemisesta ja lisäksi nitistäisi jotain pois persoonallisuudestani. Toki ymmärrän, että on työpaikkoja joilla on työasu ja sellaiseen suostuisin, jos sellaisesta paikasta töitä saisin, mutta ihan normaaleissa konttorihommissa minusta on kiva käyttää erilaisia hamosia ja mekkosia ja paitasia ja olla persoonallinen.

Muistan vuosia sitten, kun olin töissä yhdessä firmassa ja pukeuduin sinne, niin kuin nyt yleensä pukeudun, koska meillä ei ollut mitään yhtenäistä univormua. (En itse asiassa ole koskaan ollut töissä paikassa, jossa olisi ollut työasu). En ajatellut omaani enkä muidenkaan pukeutumista siellä sen enempää. Myöhemmin, työsuhteeni päätyttyä tapasimme samalla porukalla jossain illanistujaisissa. Siellä yksi työkavereistani kertoi, miten minä olin omalla pukeutumisellani sen työsuhteeni aikana opettanut hänelle, että oikeasti voi pukeutua myös hieman värikkäämmin eikä aina mustaan, harmaaseen ja beigeen, ja sen jälkeen hän oli alkanut itsekin toteuttaa tätä. Miten hauskaa!

Muistan kyllä, että itsellänikin on ollut nuorempana kausi(a?), kun oma tyyli on ollut hieman hakusessa eikä mikään ole oikein tuntunut päällä hyvältä tai omalta. Silloin on jotenkin tosi tietoinen ja epämukava olo koko ajan itsestään ja olemuksestaan. Ehkä sitä on silloin yrittänyt olla jotain muuta, mitä oikeasti on. Kuvittelen, että jos ihminen on sisäisesti sinut itsensä kanssa, sen näkee myös päälle päin (tässä kohtaa tarkoitan pukeutumistyyliä). Saattaa olla, että olen väärässä. Saattaa olla, että on vain olemassa ihmisiä, joilla ei ole tyylitajua. Tai itse haluaisin puhua mieluummin jonkinlaisesta estetiikan tajusta.

Elopainon kanssa tällä pukeutumisjutulla ei ole kovin paljoa väliä. Muistan, että joskus hoikempana olin varsin hukassa tyylini kanssa ja sitten taas pullukampana tykkäsin pukeutumisestani. Toki valinnanvaraa on enemmän, jos voi pukeutua ihan mihin vaan, kun ne mahtuvat päälle. Olen kuitenkin sikäli onnekkaan pienirintainen, että yläosia minun ei ole koskaan tarvinnut ostaa "isojen tyttöjen" (argh, miten inhoankaan tuota nimitystä) -osastolta. Alaosien kanssa on sen sijaan ollut enemmänkin ongelmia. Ja on muuten yhä toisinaan, koska reiteni ovat keskivertonaisen reisiä paksummat. Ilmeisesti.

Voisin kuvitella, että jakkupuvussa tuntisin tänä päivänä oloni tosi epämukavaksi. Toivottavasti en koskaan joudu alkaa pukeutua jakkupukuihin. Beigeihin jakkupukuihin. Sisältäni varmasti kuolisi jotain.

13. kesäkuuta 2015

Rokkibändi Wounded Knee

Onnistuin telomaan polveni jalkatreenissä. Tai telominen on ehkä väärä sana, mutta jotain sille tapahtui kesken askelkyykkyjen, koska kipu oli yhtäkkiä aika infernaalinen. Hetken näin tähtiä ja ajattelin, etten kävele sieltä salilta ulos. Ainakaan kahdella jalalla. No, kipu helpotti, mutta minkäänlaista syväkyykkyä oli turha kuvitella tekevänsä sen jälkeen. Kävely onnistui ja onnistuu tälläkin hetkellä ihan hyvin, joten toivon, ettei vaiva ollut mitenkään pitkäaikainen eikä perustavaa laatua oleva. PT:n nopea arvio oli kireä etureisi, joka sitten myös aiheutti polveen jotain. (Tämä vauriohan ei tapahtunut hänen valvonnassaan, vaan ihan ite osasin). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla oikea, koska seuraavana päivänä nimenomaan kyseisen jalan etureisi oli todella jumissa ja kipeähkö. Suunniteltiin siinä PT:n kanssa kyllä jo uutta treeniohjelmaa minulle, joka jatkossa sisältäisi pelkkää yläkroppatreeniä ja loitontaja/lähentäjä-laitetta.

Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)

Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.

9. kesäkuuta 2015

I'd rather be hated for who I am, than be loved for who I am not

Väitetyn fitness-buumin vastapainona on toisaalta alettu viime aikoina myös enemmän korostaa sitä, että jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja että ylipainoinen ihminen ei ole yhtä kuin sairas, tyhmä ja laiska. Ja että sisäinen kauneus on tärkeämpää. Jne. Suhtautumiseni tähän koko keskusteluun näin omakohtaisen kokemukseni pohjalta on kaksi- tai mahdollisesti jopa kolmijakoinen. Vähintään.

Ensinnäkin. Sehän on aivan totta. Jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen ja tyylinen kuin itseä huvittaa. Tärkeintä on olla onnellinen ja tykätä itsestään. Ylipainoinen ihminen voi myös olla aivan yhtä terve, mahdollisesti terveempikin, kuin joku hoikempi verrokki-ihminen. Eikä kenenkään ole pakko olla tervekään, jos ei hotsita. Se, että minä olen tehnyt elämäntaparemontin, ei tarkoita sitä, että sinun (jonkun hypoteettisen henkilön siellä ruudun toisella puolella) pitäisi. Toivottavasti tämä tuli nyt selväksi?

Toisenna sitten taas. Kun kirjoitetaan artikkeleita siitä, että pitäisi hyväksyä ylipainoiset ihmiset ja että heitä syrjitään ja katsotaan pahasti julkisilla paikoilla. Kyllä, varmasti näinkin, mutta itse väittäisin, että kyse on enemmänkin omasta itsetunnosta kuin siitä, että muut ajattelisivat ylipainoisesta ihmisestä jotakin. Monissa jutuissa tuntuu juonena olevan se, että muiden pitäisi hyväksyä ihminen läskeineen kaikkineen, mutta todellisuudessa ei itse hyväksytä itseään sellaisena. On vaan helpompi ulkoistaa se harmitus sekä mielipaha kuin olla itse tekemättä asioiden hyväksi mitään. Ja mitäänillä tarkoitan nyt joko omien kilojensa hyväksymistä ihan oikeasti tai sitten tilanteen muuttamista.

Toki voidaan miettiä, johtuuko se, että ihminen ei hyväksy itseään, täysin ulkoisista paineista? Mitään vaikutusta asiaan ei ole sillä, että lyhyidenkin rappusten kiipeäminen hengästyttää etkä viitsi ostaa nauhallisia kenkiä tai lakata varpaankynsiä, koska se on vaan liian hankalaa? Itse en ainakaan osaa eritellä miten iso vaikutus oli sisäisillä ja ulkoisilla paineilla. Täydellisessä maailmassa kukaan ei olisi koskaan toiselle ilkeä, ja niinhän sen kuuluisi ollakin, mutta tarviiko lihavuus sitten hyväksyä ihan oikeasti? Toki, jos lihavuus olisi muodissa ja tavoiteltavaa, niin varmasti ihminen ilahtuisi uuden rasvamuhkuran ilmaantumisesta, mutta kai siihen on syynsä, miksi ihmisiä kannustetaan syömään oikein ja liikkumaan? Muutkin kuin se, että yäk, oot ruma. En ole lääkäri, mutta eikö nyt kuitenkin liikalihavuus oikeasti altista monille ns. elintasosairauksille kuten toki moni muukin huono elämäntapa (alkoholi, tupakointi, huomaatteko kuinka yritän olla tosi diplomaattinen tässä nyt?)? Jos lemmikkieläin on ylipainoinen, se laitetaan dieetille sen terveyden vuoksi eikä mietitä miltä siitä nyt tuntuu? Ettei se nyt vaan pahoita mieltään, kun sitä pidetään pullukkana? Miksi sama ei pätisi ihmisiin? Kysyn vaan.

Oma suhteeni dieetteihinkin on tosi skitsofreeninen. (Puhun nyt dieeteistä, vaikka kyseessä on oikeammin se perusteellinen elämäntapamuutos). Tänä päivänä en tajua miksi jokainen ylipainoinen ei dieettaa (paitsi jos ihan oikeasti rakastaa niitä läskejään, minkä en vakavissani usko kovinkaan monen ihmisen kohdalla toteutuvan), koska se on näinkin helppoa. Toisaalta jos mietin itseäni vaikka viisi vuotta sitten, niin eihän se nyt hitto vie ollut helppoa ja jos joku olisi tullut siitä minulle viisastelemaan, niin olisin tirvaissut nokkaan. Voihan rähmä. Jonkun vaan tarvitsi naksahtaa päässäni. Ja sama naksahdus vaaditaan henkilökohtaisesti jokaiselta, joka haluaa laihtua. Ulkopuolinen (lääkäri, personal trainer, ravintoterapeutti...) voi auttaa siinä, mutta ilman omaa asennemuutosta se ei vaan tule tapahtumaan, ainakaan pysyvästi.

Mutta kaiken tuon diplomaattisen ja vähemmän diplomaattisen lärpätyksen jälkeen päästään siihen, mistä alunperinkin olin aikeissa kirjoittaa. Eli kolmanneksi: minusta tuntuu välillä, että olen jopa tehnyt jotenkin väärin, kun olen dieetannut ja onnistunut siinä. Kun kymmenissä lehtiartikkeleissa jankutetaan, miten pullukan on ok olla pullukka ja hänen pitää rakastaa itseään ja muidenkin pitää ja ulkonäkö on pinnallisuutta ja on tärkeämpää panostaa sisäisiin arvoihin ja lukea kirjoja kuin käydä salilla, niin väistämättä toisinaan tulee semmoinen olo, että minunkin olisi pitänyt olla itseni kanssa ok sellaisena kuin olin ja PYSYÄ SELLAISENA. Nyt olen ihan luuserina taipunut ympäristön ulkonäköpaineiden alla ja tehnyt itsestäni sellaisen, millaisen yhteiskunta minusta haluaa! Hyi minua! Vaikka se sisäinen kauneus on tärkeintä!

En tiedä. Jotenkin ärsytti eniten tuossa jonkun aikaa sitten, kun sain yhteyden erääseen vuosien takaiseen tuttavuuteeni ja vaihdoimme kuulumisia. Kerroin sitten tästä elämäntaparemontista (tyyppi korrektisti oli ensin maininnut, että olen jotenkin muuttunut ulkoisesti), jolloin sain kuulla, ettei pitäisi antaa ympäristön paineiden vaikuttaa siihen millainen on. Laihuus ei ole tavoite, nykytrendit voi heittää hevonpeehen eikä pitäisi päästää voitolle sellaista, mikä tulee toisten toiveista. Niin. Mitä siihen sitten enää sanoisi? No, laihuus ei ole minunkaan tavoitteeni (atleettisuus on), mutta millä sen määrittää kenen toiveista se dieetti tulee? Omani tuli ainakin myös lääkärin, mutta pääasiassa itseni toiveista. Totta kai tyyppi oli oikeassa ja ymmärrän pointin, mutta jotenkin tuo vastaus vei osan ilostani. Miten sitä nyt kenellekään todistaa, että on laihduttanut Oikeista Syistä? Tarvitaanko sitä varten joku "hyssyttelijät hyväksyy" -tarra otsaan? Mitä väliä sillä edes on jollekin toiselle? Pääasia, että on tehnyt sen. En minä jaksa alkaa selitellä puolitutuille omia lähtökohtiani ja syvempiä motiivejani. Muodostakoot sitten mielipiteensä niin kuin huvittaa.

Jotenkin tuntuu että diplomaattisuus ja sensitiivisyys menevät nykyään toisinaan vähän liian pitkälle.



Disclaimerina pakko lisätä vielä loppuun, että jos joku satunnainen jantteri kadulla päättää kertoa ihmiselle, että tämä on lihava: not cool

8. kesäkuuta 2015

Siis rupsahda rauhassa rakkaani mun

Minulla on ollut viime päivinä jotenkin ihan kauhea ikä-släsh-ulkonäkökriisi. Kriisi on varmaan osin ilmaantunut juuri nyt siksi, että olen tällä viikolla taas vuoden vanhempi kuin... no, vaikkapa vuosi sitten. Ja toinen syy on varmasti kaikenlaiset isot "muutokset" elämässä. Tätä blogia kirjoittaa kohta aivan oikea maisteri, ihan vaan tiedoksenne. Ei vielä, mutta mahdollisesti pian.

Mutta palataanpas niihin pinnallisempiin asioihin. Ensinnäkin, joku on aiheuttanut iholleni pahoja asioita. Ja kun sanon pahoja asioita, tarkoitan finnejä. Minulla ei ole ollut koskaan iho näin näppyläinen ja huonossa kunnossa kuin tällä hetkellä. Teini-ikäisenäkin olin melko siloposkinen ja muistan parikymppisenäkin ihmisten huokailleen ihastuksesta, miten hyvä iho minulla on. (No okei, ehkä vähän liioittelin). Mutta nyt naama kukkii kuin mikäkin. Syytän siitä hormonikierukkaa ja luultavasti se myöskin on oikea syyllinen, koska finnien määrä vaihtelee kuunkierron mukaan.

No, finnithän tietysti ovat merkki ennemminkin nuorekkaasta ihosta (ehehe), koska yleensä ne kuuluvat sinne murkkuikään ennemmin kuin keski-ikään (joka ei tokikaan ole vielä lähelläkään). Suuremman ikääntymisongelman on aiheuttanut tämä dieettini. Katsokaas, kun pudottaa painoa useita kymmeniä kiloja, niin sitä jää ylimääräistä nahkaa. Vaikka olenkin dieetannut hitaasti ja maltillisesti enkä 50 kiloa puolessa vuodessa kuten näissä superdieeteissä, niin siltikään nahka ei ole palautunut täysin. Eikä taida palautuakaan enää tässä iässä. Suurimmat ongelmat ovat tietysti vatsassa, reisissä ja käsivarsissa, mutta se mikä itseäni eniten häiritsee — ja saa minut näyttämään vanhalta — on kasvojen ja kaulan roikkuva iho. Vihikoiran posket ja kanan heltta. Ahdistaa.

Sunnuntaina kriisini vasta kulminoituikin, kun näin valokuvan, jota ei ollut otettu minusta, mutta jossa näyin taustalla. Niin että en ollut tiennyt "pääseväni" kuvaan enkä täten myöskään poseerannut mitenkään. Ja hyi miten rumalta, vanhalta ja lihavalta näytinkään! Kuvassa näkyi nimenomaan sivuprofiilini, jota en ole koskaan voinut sietää. Tai en tiedä koskaan, mutta niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, olen inhonnut omaa sivuprofiiliani, koska läski, ruma nenä, lattana takaraivo jne. Eikä se näköjään yhäkään, kaiken tämän dieettaamisen jälkeen, näyttänyt yhtään paremmalta. Vaikka järkeni tietysti sanoo, että kukaan muu ei oikeasti näe minua niin kuin itse näen (enhän minäkään näe muiden "virheitä"), niin silti ihmettelen toistuvasti miten ihmiset eivät oksenna sivuprofiilini nähdessään ja miten ikinä kukaan mies on edes halunnut lähestyä minua (hurmaavan persoonallisuuteni ansiosta, toki) saati sitten tulevaisuudessa haluaisi lähestyä. Paras heittää kaikki haihattelut heti romukoppaan!

No, vitsi vitsinä, mutta joskus nuorempana, kun itsetuntoni oli varsin paljon heikompi kuin tänä päivänä (olen oikeasti ihan tyytyväinen itseeni, noin niin kuin muuten, vaikkei se ehkä tästä kirjoituksesta käykään ilmi), ajattelin toisinaan, miten kauheata se olisi, jos joskus iltapäivälehti julkaisisi lööpissään kuvan Suomen rumimmasta ihmisestä ja se olisin minä. Tämä ajatus oikeasti naurattaa minua nyt melko hillittömästi, mutta tuommoisiakin olen joskus kelaillut ihan oikeasti.

Mutta vakavasti sanottuna: jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, niin kävisin kyllä ihan oikeasti vähän kiristelemässä nahkaani kirurgin veitsen avulla. Mutta kun ei ole, niin ei auta muu kuin yrittää puhdistaa ja kosteuttaa, mutta tämän lisäksi myös jumpata. Siis myös hartioista ylöspäin. Kokovartalojumppaa kirjaimellisesti. Kiroan itseäni, etten tehnyt tätä dieettiä joskus kymmenen vuotta sitten (tai no, jos nyt lähdetään saivartelemaan, niin en olisi lihonut alunperinkään), kun iho vielä oli nuori ja kykeneväinen ihmeisiin. Tänä päivänä yhdestä puristetusta finnistäkin jää punainen arpi kuukaudeksi.

Mutta sitten sitä taas tulee ajatelleeksi, että onhan minulla kuitenkin terveyteni. Mitä väliä, vaikka nahka vähän roikkuisi ja paikat repsottaisi, kunhan on elossa ja voi ainakin kohtuullisen hyvin?

27. toukokuuta 2015

I'm a social butterfly

Voi ristus, että sitä osaakin ihminen olla urpo. Jaksan aina vaan ihmetellä, miten tämä ihmiskunta on koskaan pystynyt lisääntymään tähän nykyiseen laajuuteensa, kun pelkkä parinmuodostus tuntuu olevan täysin mahdoton tehtävä. Tai sitten se vaan on toisille helpompaa kuin toisille...

Minähän olen melko normaali ja ihan kiva ja hymyileväinen ihminen. Tai olen niin kauan, kunnes alan kaavailla jostain parempaa puoliskoa itselleni. Annas olla, kun nuo epämääräiset ajatukset tunkeutuvat tajuntaani, niin muutun sen jälkeen perunaksi. Kyllä, perunaksi. Semmoiseksi omituiseksi möykyksi, joka ei uskalla katsoa kohti saatika sitten hymyillä.

Miten luonto on voinut järjestää asiat niin typerästi, että siinä vaiheessa kun täytyisi yrittää tehdä positiivinen vaikutus ja antaa itsestään fiksu sekä filmaattinen kuva, niin ihmisraukka meneekin aivan sekaisin ja alkaa käyttäytyä juuri päinvastaisesti? Että antaa itsestään oikein urpon ja könkön ja jopa tosikkomaisen kuvan? Miksi? MIKSI??? Voi kerpele.

No ei tässä mitään. Tänään suoritin jopa aloitteellisen katsekontaktin. Sain vastaukseksi moikkauksen. Vastasin. Sentään. Ensi kerralla yritän sitä, mitä normaalit ihmiset kutsuvat hymyilemiseksi. Ei kannata ihan henkeään pidätellen odottaa, että mitään tapahtuisi.

Niin että jos joku ikiparisuhteellinen siellä ihmettelee, miksi me sinkut ollaan sinkkuja, niin... Joo ei ole kyse kranttuudesta, vaan täydellisestä kyvyttömyydestä ottaa kontaktia kiinnostavaan vastakappaleeseen. Morjens.

23. toukokuuta 2015

What's the story morning glory

Hauska juttu. Vähän aikaa sitten joku (anonyymi) kysyi minulta, mitä tarkoittaa "vatuloida", kun olin käyttänyt täällä blogissa kyseistä sanaa. Nyt sitä käytetään jo ministeritasolla:




Voisiko tästä siis suoraan vetää johtopäätöksen, että Juha Sipilä lukee minun blogiani? Totta kai voisi.

21. toukokuuta 2015

Kiss your past good-bye

Mietin tässä vähän, että alan karsia kaikenlaisia epäterveellisiä asioita elämästäni. Enkä tarkoita nyt fyysisesti epäterveellisiä, kuten sipsit ja sohvalla makaaminen, koska niitä on karsittu jo aika hyvin viimeisten parin vuoden aikana. Tarkoitan nyt semmoisia henkisesti epäterveellisiä asioita. (Vaikka toki se elämäntaparemontti tuo myös henkistä hyvinvointia).

Ennen ajattelin, että sanonta "keep your friends close and your enemies closer" on tosiasia, mutta nykyisin olen taipuvainen uskomaan, että elämä on ihan hitsin paljon helpompaa, kun vaan päästää ne "viholliset" lipumaan jonnekin kauas horisonttiin eikä enää vaivaa pientä päätään heillä. Jos toistuvasti tulee ahdistuksia siitä, kun toinen heittelee jotain täsmäpiikkejään, niin ei ole kovin järkevää altistaa itseään sille ehdon tahdoin. You've gotta let it fly, kuten otsikon biisi jatkuu (Aerosmith).

Osan toimenpiteistä olen suorittanut jo aikaa sitten. Olen esimerkiksi vähentänyt huomattavasti nettikommenttien lukemista, koska niistä sitä vasta huono olo tuleekin. Mutta sarkaa on vielä. Aionkin nyt alkaa tarkkailla ja kuunnella itseäni. Jos huomaan omassa käyttäytymisessäni tai ympäristössäni asioita, jotka toistuvasti aiheuttavat pahaa oloa, niin katkon ne pois elämästäni kuin huonot oksat. (Enkä tarkoita ketään ystäviä siellä nyt ollenkaan, ei tarvitse huolestua!)

Saattaahan tuo sitten tarkoittaa sitä, että vajoan yhä syvemmälle sinne omaan kuplaani (joka tässä vaalien jälkeen on ollut trendikäs ilmaisu), mutta siellä kuplassa on pehmeä ja pörröinen olla. Monien ihmisten arvot tuntuvat nykypäivänä olevan niin kamalan kovia, etten pysty jotenkin ollenkaan käsittelemään sellaista. Mieluummin elän kuplassa, jossa ollaan kilttejä ja kivoja toisille.

***

Mietin myös eilen illalla, että en taida enää kirjoittaa kovinkaan provokatiivisesti tänne blogiin. Tai provokatiivisista aiheista. Kommenteissa käytiin ennen kiivasta keskustelua. Nyt keskustelu on vähentynyttä, mutta se tuntuu pelkästään hyvältä. Syystä että se jatkuva vääntö ja vänkääminen oli kamalaa. Muistan vielä jokunen vuosi sitten, kun ahdistuin aina suunnattomasti jos blogiin kopsahti anonyymi kommentti. Nykyisin ei enää ahdista. Täällä on lähes pelkästään kivoja anonyymejä kommentoimassa. Osa ehkä vähän näsäviisaita, mutta... kukapa meistä ei olisi.

***

Luin hammastahnatuubistani: "rakkauden uusi ulottuvuus". Ajattelin, että onhan se ihan totta. On helpompi rakastaa ihmistä, jolla on puhtaat hampaat eikä hengitys haise. Oikeasti siinä luki raikkauden.

18. toukokuuta 2015

I'm too sexy for my shirt

Muistan vielä, kun joskus vuosituhannen vaihteessa harrastin semiaktiivisesti salitreeniä (hyvä, dementia ei uhkaa pahasti). Silloisella salillani oli hyvin tavallista, että mitä isompi körmy, niin sitä reikäisempi treenipaita. Tähän oli myös yleensä yhdistetty salihousut. Siis The Salihousut.

Nykyisellä salillani käy pelkästään ehjiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä eikä salihousujakaan ole näkynyt kellään. En tiedä onko kyse lokaatiosta vai onko aika vain ajanut reikäisten treenipaitojen ja salihousujen ohitse. Ehkä nykyisin miehetkin ovat tietoisempia siitä, mitä päälleen laittavat, jopa urheillessaan. Paitsi viime viikolla tähän sitten tuli muutos. Näin meidän salilla nimittäin tyypin (suhteellisen nuori jamppa eikä edes valtava lihakasa), jonka treenipaidassa oli toisessa kainalossa niin iso reikä, että... no, olisi liioittelua sanoa, että siinä paidassa edes oli toista kainaloa. Koska ei ollut. Siinä oli tyhjä kohta, missä normaalisti on paidan kainalo.

No eipä siinä mitään, kukin saa urheilla niissä varusteissa kuin parhaaksi näkee ja kyllähän hyvä ilmastointi on hikoillessa varmasti tosi kiva juttu. Todennäköisesti (tai toivottavasti) ei ollut tarkoitus myöskään tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen (tai samaan, mutta reikäpaitaisen miehen täytyy melko varmasti olla hetero). Huvituin vain tuosta näystä aika tavalla ja samaan aikaan mieleeni palasi kirkuen sen edellisen kuntosalini treenimuoti 15 vuoden takaa.

Itsehän en käy missään esimerkiksi E-kirjaimella alkavassa trendikkäiden ihmisten ykköstreenimestassa. Meidän salilla on yleensä käynyt hyvin tavallista ja monenkirjavaa porukkaa. Ne isoimmat körmyt ja bikinifitnesseimmät misut ovat vain puuttuneet. Nyt kevään mittaan on saattanut huomata jonkinlaista muutosta. Better Bodies, Six Deuce ja kaikenlainen glitter on saanut enemmän jalansijaa. Olen jopa havainnut treenipipoja. Itselläni on muutenkin useimmiten niin kuuma treenatessa, että pyörryttää ajatuskin siitä, että upottaisin pääkoppani vielä jonkun pipon sisään. Yleensä tämän pipon kanssa yhteen kuuluu myös täysi sotamaalaus ripsenpidennyksineen ja rakennekynsineen.

Mutta kuten sanottua, kukin tyylillään. Minut itsenihän treenivaatettaa lähinnä Nike ja H&M. Ja Kambodzan lapset kiittää.

13. toukokuuta 2015

I can see the end is getting near

Älkää huoliko! En lopettanut fittnesstreenibloggaamista heti alkuun! Siinähän kävi nyt vaan niin, että olen ollut kipeänä siitä lähtien.

Eka olin silleen, että täähän on vain pikkuflunssa. Muutaman päivän lepään ja sitten salille. Sunnuntaina jo mietin, että meniskö salille, mutta en onneksi mennyt. Sunnuntai-iltana yhtäkkiä joku pieni norsu kiipesi rintakehäni päälle. Maanantaina se pieni norsu olikin kasvanut hirvittävän isoksi. Tiistaina aloin jo epäillä, että joudun kohta johonkin hengityskoneeseen. Onneksi tänään on jo parempi olo, vaikka melkoista röhimistä saan vieläkin pitää.

Yli viikko treenaamatta. (Tai siis ei vielä yli, mutta laskin tähän vielä pari päivää ainakin toipumisaikaa). Voi pojat, että alkaa pää hajota. Mutta jotenkin pahemmalta se tuntuu vielä fyysisesti. Tuntuu, että ruumis (elävä onneksi vielä) oikeasti huutaa päästä käyttämään itseään. Tuntuu, että lihakset on ihan surkastuneet ja kroppa on ihan vetelä. Tuntuu  myöskin, että tämä viikko on mennyt hitaampaa kuin edelliset kaksi vuotta yhteensä. Ymmärrän kyllä, että ylireagoin elikäs liioittelen aika vahvasti ja asiat voisivat olla miljoona kertaa pahemminkin, mutta just nyt vaan tahtoisin vaikka juosta maailman ääriin tai ihan mitä vaan. Maanantaina hengästyin rappusissa samaan malliin, kuin pahimpina sohvaperunavuosinani. Kyllä tuli mukava muistutus menneisyydestä, missä joskus ollaan oltu ja missä ollaan nyt (jos tätä flunssaa ei lasketa).

Parastahan (eli pahinta) tässä on se, että en ole muiden velvollisuuksien vuoksi voinut vaan kaatua kuolleena sänkyyn ja levätä. Opiskelija kun ei ota saikkua siitä, että deadlinet puskee päälle. Ja tällä kertaa ne deadlinet on erittäin olennaisia tulevaisuuteni kannalta. Joten olen sitten painanut kodin ja yliopiston väliä tuolla kylmässä, märässä ja viimassa. Istunut tietokoneen ääressä naputtelemassa. Lyönyt päätä näppäimistöön. Korjannut, viilannut ja vielä kerran korjannut. Pää pii paa.

Ja voi helvetti, autoilijat! Voi että jotkut autoilijat on sitten mulkkuja! Että on ihan pakko kaasuttaa siihen tien reunassa olevaan lätäkköön ja roiskuttaa jalankulkijoiden päälle? Olipa hirveän kiva istua märissä farkuissa naputtelemassa jäätävän kylmässä tietokoneluokassa. Teki varmasti hyvää tälle flunssallekin. (Ihan vaan vinkiksi niille mulkuille, että jotkut autoilijat jarruttavat tai jopa kiertävät ne lätäköt, jos kohdalla on jalankulkijoita).

TL;DR: En ole treenannut.

12. toukokuuta 2015

Vastauksia, osa III

Pahin stressi alkaa olla takana, joten nyt on aika vastailla loppuihin kysymyksiin! (Uusiakin saa esittää, jos hotsittaa!)



Anonyymi kysyi: Oliko Harmaa Hattu päässyt vahingossa postaamaan?

No musta tuntuu, että se on päivittänyt jopa pari kertaa tässä välissä. Siis välissä, jossa kysymykset on esitetty ja nyt vasta vastaan. Huh huh! Se ei kuitenkaan ollut syy oman blogini aktivointiyritykseen (koska tapahtui vasta sen jälkeen).


Lupus kysyi: Mikä on tärkeää?

Tärkeää on vapaus. En tarkoita sillä mitään parisuhdestatusta. Vapaa voi olla avioliitossakin tai perheellisenä ihan yhtä lailla kuin yksineläjänäkin. Tarkoitan esimerkiksi semmoista vapautta omiin mielipiteisiin, omaan elämään, tekemään sitä mitä itse haluaa tehdä. Kukaan ei kahlitse eikä paina minua maahan, enkä minäkään tee niin kellekään toiselle. Vapauteen kuuluu myös ehkä jonkinlainen pyrkimys hyvään ja antaa kaikkien kukkien kukkia -tyyppiseen ajatusmaailmaan. Tätä on ehkä vaikea selittää niin että kukaan muu täysin pystyisi ymmärtämään mitä tarkoitan.

Toki tiedostan, että tässä yhteiskunnassa on mahdoton olla täysin vapaa, ellei rupea joksikin elämäntapaintiaaniksi, jos silloinkaan. Kuten muistaakseni Nollavaimo joskus viisaasti sanoi: olen vapaa valitsemaan oman vankilani.


Lupus kysyi myöskin: Mitä tykkäät Lapkon uudesta albumista? Entä vanhasta?

Onko Lapkolla vain kaksi albumia?

Nyt jos olen aivan rehellinen, niin en ole ikinä kuunnellut yhtään Lapkon albumia. Lapkossa on teorian tasolla potentiaalia (Ville Maljalla on nätit silmät), mutta jotenkin käytäntö ontuu. No, se nyt on vain liian rauhallista musiikkia minun makuuni. Toki sieltä levyltä voi löytyä jotain raskaampaa poljentoa, mutta epäilen... No kyllä ainakin All the best girls ja Killer whales on ihan hyviä biisejä, mutta en ehkä jaksa levyllistä kerrallaan tuon sorttista kamaa.


Anolyysi kysyi: Mitä tarkoittaa "vatuloida"? 

Tuo sana nyt on aivan itsensä selittävä. Vatulointi on sellaista vatvomista ja vetulointia. Älä nyt vaan kysy mitä on vetulointi, kyllä sä tiedät. Vetkuttelua. Myös Urbaani sanakirja osaa selittää vatuloinnin.


Antti-Juhani kysyi: How many toes should a prebatout have?

As many as it feels comfortable with.

Antikliimaksina on pakko kertoa, että googlasin tuon eikä minulla oikeasti ole aavistustakaan mistä siinä on kyse. :( Mutta tykkään vastauksesta silti, vaikken varmaksi tiedäkään onko se oikea.

***

Kiitos kysymyksistä. Palataan ensi numerossa!

6. toukokuuta 2015

Täytyy pumppaa, painaa, hustlaa, graindaa

Flunssaa pukkaa. Tai sitten ei. En ole ihan varma. Tämä on vähän samanlainen kuin edellinenkin flunssani, ettei oikeastaan, mutta sitten kuitenkin. Ettei ole oikeasti kipeä, muttei oikeasti tervekään. Jo siis toinen laatuaan tänä keväänä. En tiedä, onko minulla nykyisin niin hyvä vastustuskyky/yleiskunto/jotain, että flunssa ei iske kunnolla päälle, mutta hinkuttelee sitten mukana kuitenkin tämmöisenä epämukavana pikkutautina.

Yöllä oli kurkku kipeä ja aamullakin vähän tukkoinen olo, vaikka kurkkukipu kyllä parani kun söin aamupalan ja join aamukahvin. Jos ei olisi ollut sovittuja treenejä tänään, niin olisin luultavasti jäänyt kotiin. Koska kuitenkin oli, niin lähdin salille. Pt:n mukaan silmäni näyttivät sameilta. Niin se sanoi silloin viimeksikin, kun olin vastaavassa ärsyttävässä pikkuflunssassa. Hassua tarkkasilmäisyyttä (kirjaimellisesti).

No eipä muuta kuin treenin pariin. Olin maanantaina oma-aloitteisesti saanut progressiota kaikkien liikkeiden painoissa. Tänään pt päätti, ettei se ilmeisesti ollut mistään kotoisin ja iski rautaa tankoon lisää niin, että heikompia olisi voinut hirvittää. Ja hirvitti minuakin, mutta täytyy sanoa, että pitkästä aikaa jumppailu alkoi tuntua ihan kunnon treeniltä. Olen taas varmaan alisuoriutunut ja vedellyt liian kevyillä painoilla ja luullut, etten jaksa enempää. No, onneksi olen ulkoistanut aivotoimintani tämän lajin parissa.

Sain selkääntaputuksia, koska olin kerrankin syönyt hyvän aamupalan. Vedin aamulla purkillisen rahkaa, jonka sekaan sotkin pakastemustikoita. Makuhermoni eivät kestä mitään kovinkaan hapanta, joten oli pakko lisätä sotkuun vähän sokeriakin. Mutta onko tuo nyt niin vaarallista? Sokeria siinä valmiissa jugurtissakin on (mitä siis normaalisti syön). Jos en olisi näin laiska, voisin harrastaa blenderöintiä ja saisin rahkan pupeltamisesta niin paljon enemmän irti. Mutta kun siitä tulee tiskiä... Montaa syömistäni varjostaa ja ohjailee se tosiseikka, että kaikesta tulee tiskiä. Mitä vähemmän, sen parempi. Mikropizza on kauhean kätevä. Vielä kun sen söisi kertakäyttöaterimilla... No ei. Voi kun olis tiskikone! Mutta pakko myöntää, että aamupala vaikutti treeniin pelkästään positiivisesti, vaikka olin olevinani puolikuntoinen.

Päästin OCD:ni (pakko-oireisen järjestelyhäiriöni) taas vähän riehaantumaan salilla tänään. Pt heitti maahan Bosun, joka on siis pyöreä puolipallo, joten luulisi, ettei sillä ole väliä miten päin se on. Mutta kun. Siinä on molemmin puolin ne semmoiset kahvat. Ja niiden kahvojen täytyy olla suorassa linjassa molemmilla sivuillani, kun teen vatsarutistuksia pallon päällä, joten aloin asetella Bosua mielestäni parempaan asentoon. Se aiheutti pientä huvitusta ja hämmennystä kanssaihmisessäni. Touhuttiin jotain muuta välissä ja seuraavaksi Bosu lensi lattialle vielä enemmän vinoon kuin ensimmäisellä kerralla. Pt sanoi painavasti: "nyt se saa jäädä tuohon asentoon". Hillitsin itseni vaivoin ja lupasin yrittää kestää tämän hirveän anarkian ja sekasorron.

Hassuinta oli se, että treenin jälkeen oli paljon parempi olo kuin ennen treeniä. Siis vähemmän flunssainen. Pt:n mukaankin silmäni olivat kirkastuneet treenin aikana. Toisaalta se saattoi myös olla joku endorfiinihumalan aiheuttama harhatila. Illalla olen niistänyt muutaman kerran, mutta vain muutaman. Nyt tarttee vähän katsella pitääkö loppuviikon treenit skipata vaiko eikö. Viimeksi tässä ärsyttävässä epäflunssassa kävi niin, että kun en levännyt, niin siitä eskaloituikin sitten ihan oikea flunssa. Nyt just ei olis aikaa sairastaa.


*Kuten ehkä huomaatte, kokeilin tätä treenibloggaamista nyt vähän tässä niin kuin muun sivussa. Mitään painoja ja semmoisia en tänne aio kirjoittaa. Ehkä jatkan tähän tyyliin, tuskin siitä joka treeniin jälkeen on edes mitään sanottavaa. Ainoa mikä tässä häiritsee on se, että tunnistusriski on suuri, jos jotenkin mystisesti pt päätyisi tänne. Haittaako se sitten? En tiedä. Tuskin. Kyllä se tietää jo valmiiksi, etten ole aivan normaali (ks. kirjoituksen toiseksi viimeinen kappale).*

5. toukokuuta 2015

Your time has come to shine

Käytiin tässä päivänä eräänä rainerin kanssa vähän läpi yhteistä historiaamme. Kumpikaan ei tietenkään muistanut enää yhtikäs mitään. Minä hieman enemmän, koska minulla on sentään dataa musteella kirjoitettuna paperille, mutta aika hatara pohja silti, koska mitään päivämääriä ei näköjään ole ollut tapana kirjoittaa ylös. Olen kyllä käyttänyt HeiaHeiaa jo silloin, mutta sinnekään en ole näköjään alkuaikoina kirjoittanut mitään muuta kuin että olen käynyt salilla. Revi siitä sitten.

Edellä mainitun seurauksena aloin sitten selata täältä blogistani noita vanhoja treeniaiheisia kirjoituksiani ja nehän olivat varsin mielenkiintoisia näin retrospektiivisesti katsottuna (minusta ainakin, ja sehän on hyvä, että edes yhtä kiinnostaa). Harmillisesti sitten jossain vaiheessa lakkasin raportoimasta siitä(kään) sen syvällisemmin.

Alussa sitä olikin niin kovin innostunut ja taisin puhuakin treenaamisesta kavereiden silmät ja korvat täyteen. Toki olen yhtä siitä innostunut, mutta tänään niin moni asia on täysin arkipäivää, mikä silloin oli vielä niin uutta ja ihmeellistä. Facebookissa tietysti tulee purpatettua treeniasioita, mutta sitäkin olen yrittänyt vähentää, koska henkilöni alkoi ärsyttää joitain "kavereita" vähän liikaa. Mutta harmittaa kyllä, kuitenkin ja nyt, että en ole tarkemmin pitänyt mitään treenipäiväkirjaa. Ja sitten taas toisessa kädessä (on the other hand), pitäisikö viimeistään nyt aloittaa?

Vaikka tuntuu, ettei tässä nyt enää mitään kiinnostavaa tapahdu eikä tästä oikein saa tarinan juurta aikaiseksi, niin ehkä joskus muutaman vuoden päästä siitä voisi olla iloakin. Ja koska olen äärimmäisen huono kirjoittamaan vain itselleni (paperiset päiväkirjani ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja sormia taitaa jäädä jokunen ylitsekin), teenkö sen sitten tänne blogiin? Vai perustanko erillisen treeniblogin? Ja jos, niin tekisinkö sen ihan omalla nimelläni? Vai kirjoittaisinko sittenkin ihan vaan itselleni, ikään kuin pöytälaatikkoon, ettei kukaan pääsisi näsäviisastelemaan eikä olisi niin kovia paineitakaan nostaa/vetää/työntää vielä vähän enemmän? Luultavasti en. Tee mitään noista.

Se hypoteettinen treeniblogi voisi kyllä olla siihen malliin, että kirjoitan sitä pääperiaatteessa itselleni ja nimenomaan asioita muistiin enkä viihdyttääkseni lukijakuntaa (uskokaa huviksenne, että kirjoitan tätä blogia viihdyttääkseni teitä!), mutta ei se haittaisi, jos sitä lukisi joku jota aihe oikeasti kiinnostaa. Tai mahdollisesti joku, jota ei kiinnosta, mutta sehän ei ole minun ongelmani sitten. Tietty aika ilkeää olisi kertoa täällä, että kirjoitan treeniblogia oikealla nimelläni, mutta lälläslää, enpä kerrokaan missä.

*Voi perse, tässä välissä klikkasin itseni vahingossa pois tästä kirjoitusnäkymästä, mutta onneksi Bloggerissa on automaattinen välitallennus!!!*

No, jos noista vähäisistä historiaan jääneistä merkinnöistä mitään voi päätellä, niin 1) kehitystä on tullut roimasti (painot on kasvaneet ja oma paino samalla vähentynyt sen 40 kg) ja 2) ajat ovat muuttuneet. Treenit on muuttuneet, minä olen muuttunut, rainerikin on luultavasti muuttunut (ainakin olettaen siitä, että hän itse kyseenalaisti väittämäni treenimetodit taipaleemme alkuajoilta), meidän suhteemme on muuttunut. Kaikki paremmaksi tietysti, vaikka ei missään noista tekijöistä ole alusta alkaenkaan ollut valittamista. Edes minussa. Olin ihan hyvä silloin ja olen ihan hyvä nyt.  (Ainoastaan blogi on muuttunut huonompaan suuntaan eli epäinformatiivisemmaksi. Vähän tai oikeastaan aika paljonkin kaipaan niitä aikoja kun vielä kirjoittelin tänne jostain ihan oikeista asioista.)

No mutta. Tästä(kään) ei suunta ole kuin eteenpäin. Valoa kohti!


Ps. Sormenkynteni ovat kyllä aivan liian pitkät. Blogikirjoituksen naputtelu oli liian vaikeata. Taidanpa leikata kynnet.

27. huhtikuuta 2015

When I was an alien, cultures weren't opinions

Kävin elokuvissa katsomassa Kurt Cobain: Montage of Heck -leffadokkarin. Kahdestikin. Ensimmäisellä kierroksella olin tyytyväinen, että olin yksin. Toisella kierroksella olisin toivonut viereeni jonkun, jota olisin ottanut kädestä ja sanomatta sanaakaan se toinen olisi tajunnut mitä tunsin ja olisi tuntenut samoin. Mutta koska näin ei ollut, niin nyt vuodatan tänne blogiin edes murto-osan siitä, mitä tunsin. Ja tunnen.

Vaikka Nirvana on tullut ja mennyt ja tullut taas musiikkimakuni seilatessa vuosien varrella, enkä ole koskaan (ainakaan teini-iän jälkeen) listannut sitä lempibändieni top-3:een, niin tässä on kuitenkin joutunut totuuksien äärelle: uskoisin, että Nirvana on minuun kaikista eniten ja voimakkaiten vaikuttanut yhtye koskaan. Se antoi uuden suunnan musiikille, jota kuuntelin. Ja uuden suunnan teiniangstilleni. Nirvana on mahdollisesti tehnyt minusta sen, mikä olen tänä päivänä.

Rakastin Nirvanaa palavasti silloin 13-vuotiaana, ja rakastan sitä palavasti nyt. Jotenkin sitä kai taantuu tietyssä iässä ja palaa ns. juurilleen. Luultavasti arvostan vaan sitä musiikkia nyt vähän eri tasolla kuin teininä. Huomionarvoista on se, että Kurt Cobain ei ole ollut minulle koskaan mikään seksisymboli, mikä usein oli vähintään yhtä tärkeä kriteeri kuin hyvä musiikki fanittaa jotain yhtyettä teininä. Kurt oli kyllä valtavan kaunis mies — kyllä, nimenomaan kaunis — mutta pääsääntöisesti arvostan häntä täysin muista syistä.

Tietysti Alice in Chains oli toinen tosi kova juttu minulle silloin teininä ja meni jopa Nirvanan ohitse, mutta tänä päivänä arvostan molempia bändejä aika tasaisen varmasti. Ei niitä voi edes verrata, koska Alice in Chains on raskaampaa rokkia ja Nirvana taas enemmän punk. Mutta ei semmoista voi kokea enää koskaan uudestaan. Toki pari bändiä on tehnyt minuun myös 2000-luvulla suuren vaikutuksen: Tool ja Kyuss. Ironista kyllä, noidenkin bändien kultakausi oli silloin, kun minä olin teini 90-luvulla, joten... Teiniaikojeni musiikki oli maailmanhistorian parasta, huolimatta siitä kuuntelinko sitä silloin vai vasta isompana. Vaikea kuvitella, että nyt tulisi joku uusi bändi, joka tekisi yhtä tajunnanräjäyttävän vaikutuksen. Ja sitä paitsi, totta kai teininä tunsi muutenkin vahvemmin asioita.

Kun on tällainen musiikkiin lähes uskonnon tavalla suhtautuva intohimoinen suurkuluttaja, niin sitä on kaikenlaisia idoleita — rock-jumalia, jos sallitte vertauksen — kuten Jim Morrison tai vaikkapa John Lennon. Ne ovat kuitenkin täysin eri asia kuin Kurt Cobain, jonka kanssa elin rinta rinnan (kuvainnollisesti puhuen) ja asiat tapahtuivat oikeasti silloin kuin olin nuori. Morrison, olkoonkin suurin ja kaunein, ei aiheuta koskaan niin vahvoja tunteita syvällä sisimmässäni kuin Kurt Cobain tai Layne Staley. Ne ovat ne minun teini-idolini. Ja vähän vanhemman iän idolinikin. Moni siellä pyörittelee silmiään ja pitää "fanittamista" teinihommina, mutta olen antanut itselleni vapauden tuntea asioista juuri niin vahvasti kuin ne tuntuvat, ajattelivatpa muut mitä tahansa. Ja musiikki tuntuu.

Dokumentti oli samaan aikaan hauska ja surullinen, pakahduttavan ihana ja traaginen. Ja vahvisti täysin sitä käsitystä, joka minulla Cobainista on ollutkin. Dokkaria katsellessa sitä toivoi, että Kurtin ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. Se katse niissä silmissä monessa kohtaa kertoi niin paljon. Toisaalta ilman sitä kärsimystä minulla ei olisi tuota musiikkia. Tuntuu, että joidenkin meistä vaan täytyy elää elämänsä nopeasti ja suurella liekillä tehdäkseen jotain suurta. Koskettaakseen toisia. Niin kuin Kurt itsemurhakirjeessään Neil Youngia lainasi: "It's better to burn out than to fade away".

Ikinä en Nirvanaa livenä nähnyt enkä ikinä tule näkemäänkään. Se harmittaa vietävästi ja on listallani "asioita, joita muuttaisin maailmassa, jos voisin".


Ps. Minulla on myös tuo kirja, Kurt Cobain Journals, joka tukee hienosti tuota leffaa. Elokuvassa näytettiin Cobainin muistiinpanoista sivu, jossa luki jotain "not sure if I don't care enough or if I care too much, haven't decided yet". Pikaisella selauksella en löytänyt juuri tuota sivua kirjastani, muuten olisin ottanut siitä kuvituskuvan tähän kirjoitukseen.

Pps. Muistan kyllä, että loppuihin kysymyksiin on vielä vastaamatta. Ei vaan ole ehtinyt oikein paneutua. Ihan pian kuitenkin.

10. huhtikuuta 2015

Vastauksia, osa II

Anonyymi esitti niin monta kysymystä, että taidan omistaa yhden postauksen pelkästään niille:


Kun ristit kätesi, kumpi peukku jää päällimmäiseksi? 

Vasen peukku tulee päälle. Mitähän syvällistä se kertoo ihmisestä?

Kuoliko se lihansyöjäkasvi ihan oikeasti, ja mikä on huonekasvitilanteesi noin muuten?

Joo, Bärtil tosiaan kuoli. Viimeisenä keväänään se ei noussut enää ollenkaan talvihorteestaan enkä sitten syksyn tullen edes enää yrittänyt laittaa sitä talviunille vaan suoraan roskiin. Tai siis... toki se sai arvoisensa hautajaiset. Se ei koskaan sopeutunut uuteen asuntooni, täällä vaan ei ollut sille syötävää.

Huonekasvitilanne on muuten aika kehno, mutta sitkeä. Minulla on kolme rönsyliljaa ja yksi saint paulia, joita en muista kastella koskaan. Siitä huolimatta ne eivät kuole. Ainoastaan näyttävät karuilta suurimman osan aikaa, paitsi silloin kun muistan kastella ja nyppiä niitä. No, osa silloinkin.

Saako näkötornilta jo simaa? Miten minun tulisi ajoittaa Tampereella käymiseni, että saisin sieltä simaa?

Kyllä! Näkötornilta saa jo simaa. Eli kannattaa ajoittaa käyminen (oma, ei siman) tämän hetken ja vapun väliin. Voihan sitä toki saada vielä vapun jälkeenkin.

Ehditkö opiskella Attilan aikana ja kaipaatko sitä koskaan (veistetyt portaikot, vintin oudot pikkusalit jne.)? Millainen tunneside sinulla on niihin vanhoihin rakennuksiin (Yo-talo, Pyynikintie 2, Commerce, Haarlan palatsi...), joista yliopisto ja Tamy ovat vuosien varrella luopuneet - kaipaatko sellaisia, vai riittävätkö uudet pytingit? 

Joo, olen minä Attilassa luennoilla istunut. Ja eksynyt siellä rakennuksessa (tai ainakin nähnyt unta siitä, että eksyn). Yo-talolla on tullut käytyä pääosin muista syistä kuin opiskeluun liittyvistä. Tykkään kyllä kovasti paljon noista vanhoista rakennuksista Tampereella, mutta ei ne silleen yhdisty opiskeluun kovin vahvasti pääni sisällä. Kaikki on hyvin, kunhan ne saavat arvoisensa kohtelun. Yliopiston rakennuksista Pinni on itselleni se läheisin paikka.

Lyhyt arvio Tampereen mieskeväästä 2015: kaduilla nyt näkyvät trendit, sinkkumies-pariskunta-suhde yms.

Mites tuota... En ole tainnut hirveästi kadulla kiinnittää huomiota miestilanteeseen? Mutta varmaan ihan semmoinen perinteinen tilanne eli hyvä. Tampereella on laatulihaa tarjolla. En minä niitä tyttöystäviä/vaimoja huomaa.

Omalla miesrintamallani on aika hiljaista tällä hetkellä, paitsi tuossa viime viikolla kävi hassu sattumus, joka — jos nyt ei ollut mitään, niin ainakin se muistutti minua siitä, että ei vaadita kuin silmänräpäys, että voi syntyä jotain. Että vaikken tänään vielä edes tuntisi sitä uljasta prinssiä valkoisella ratsulla, niin saatan törmätä siihen vaikka huomenna. Tekisi mieleni kertoa tarkemminkin, mutta en viitsi, koska blogiin kirjoittaminen aina jinksaa kaikki miesjutut. Eikä se sitä paitsi varmastikaan ollut mitään.

Festarihaaveita, festaritoiveita tälle kesälle.

No Pori Jazzeille on lippu jo ostettuna, koska Robert Plant. Porissa olisi myös aivan mahtavaa settiä Porisperessä (Danko Jones, Juliet Jonesin Sydän, Bad Religion, Olavi Uusivirta, mitä näitä on...), mutta tuskin sinne tulee lähdettyä kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Muuten taidan pitäytyä paikallisilla festareilla. Saatan skipata Blockfestit kuitenkin tänä vuonna, hohohoo.

Toiveitahan olisi monenlaisia, mutta toisaalta festarit on jotenkin vaivalloisia tämmöiselle ikäihmiselle (ellei niitä järjestetä ihan naapurissa), että ehkä vaan jotain yksittäisiä keikkoja voisi toivoa (Tool, Pearl Jam, vaikka mitä). Ja tietty paljon hyvää livemusiikkia ulkosalla kesäaikaan!

***

Ensi numerossa sitten luultavasti taas vastauksia! (Täähän on älyttömän kivaa! Voispa aina blogata niin, että joku muu määrää aiheen. Vähän kuin meemit vanhana hyvänä aikana!)