17. helmikuuta 2015

Let's get together and feel all right




Luin tänään aamukahvini pontimiksi tuolta intternetistä 20 kohdan listaa siitä, mistä tietää että joku on paras ystäväsi. Niin, jotkut lukevat aamuisin Hesaria, toiset jotain aivan muuta... No joka tapauksessa, yksi noista kohdista oli:
  • "Conversations can be had without a single word being said"

Tuo kuvasi loistavasti — ei niinkään minun ja parhaan ystäväni suhdetta, vaan minun ja PT:ni suhdetta. Sopi kuin nenä päähän tai squashpallo silmään! 

Olen varsinkin viime viikkoina kiinnittänyt tähän huomiota ja ollut jopa huvittunut asiasta. Tietysti silloin, kun treenaamme yhdessä, käytämme viestintään pääasiassa suullista vuoropuhelua, mutta muina aikoina erilaiset käsimerkit ja -huitomiset ovat aika yleisiä. Toisinaan riittää pelkkä katsekontaktikin. 

Käytimme tätä kommunikointitapaa viimeksi eilen, kun olin niin totaalisen puhki, etten pystynyt tuottamaan puhetta. Pyöritin vain etusormeani ilmassa kysyvä ilme kasvoillani, PT nyökkäsi ja homma oli sillä taputeltu. Täydellinen yhteisymmärrys. Molemmat tosin purskahtivat nauruun "keskustelun" päätteeksi, koska esittämäni kysymys oli jopa hieman hölmö. 

Toisinaan kyllä käy niin, että tyyppi ymmärtää minun kysymykseni, kun viiton jostain useamman metrin päästä tai osoitan sormellani kohdetta (esim. tankoa, jolloin kysymys tarkoittaa "tarvitsetteko te tätä?"), mutta minä en ymmärrä vastausta, jolloin tilanne vaatii lisää huitomista tai sanallista tarkennusta. En sitten tiedä olenko minä vain parempi erilaisissa käsimerkeissä vai onko hän parempi tulkitsemaan minua. Ehkä tippaleipäaivoni kehittävät yksinkertaisista viittomisista liian monitulkintaisia vastauksia. Mene ja tiedä.

En siis väitä, että PT:ni olisi paras ystäväni, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin kenenkään ystäväni kanssa en ole viettänyt viimeisen parin vuoden aikana yhtä paljon aikaa kuin PT:ni kanssa. Kai siinä väkisinkin kehittyy jonkinlainen syvempi yhteys.

Toisaalta ei tuo kyllä toimi aivan kenen tahansa kanssa. Joskus on työkavereita, joiden naamaa katselee vuosien ajan viitenä päivänä viikossa eikä heitä siltikään koskaan opi tajuamaan ilman sanallista avustusta. Ja toisinaan ei niiden kanssakaan.


Ps. Hei, tämähän oli vuorokauden sisällä jo kolmas päivitys. Alkaako ahdistaa? Tuleeko tuutista liikaa tavaraa? Täytyykö rajoittaa? Mutta toisaalta Harmaa Hattukin päivitti reilun vuoden tauon jälkeen kahtena peräkkäisenä päivänä. En minä voi jäädä pekkaa pahemmaksi. Tai siis Harmaa Hattua. 

16. helmikuuta 2015

Vaikka minä putoan kaivossa, jossa ei oo seiniä eikä pohjaa

Yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia (jos nyt vähän liioitellaan) oli Riston keikka yhtenä kesänä yhdessä puistossa. Olin itse siellä katsomassa ihan toisenlaista bändiä (Jaakko & Jay) ja jostain syystä yleisö oli kyseisellä keikalla tosi laimeata. J&J:n jälkeen lavan valtasi Risto. Siis se Ylihärsilä yksikseen, ei koko bändi nimeltä Risto. Tilanne oli jotenkin psykedeelinen, kun yhtäkkiä lavan edusta täyttyi oudosti huojuvista hipstereistä ja musiikki oli jotain aivan kamalaa syntikan paukuttamista. Pakenin paikalta ahdistuneena.

No mutta, tämän kerrottuani on pakko myöntää, että Ristolla on hyvääkin musiikkia. Joskus katselin elokuvan Veijarit ja no, en nyt tiedä oliko leffa juuri mistään kotoisin, mutta sen musiikista tykkäsin kovasti paljon ja se sopi elokuvaan ja tunnelmaan tosi hyvin. Lopputeksteistä kävi kuitenkin ilmi, että leffan musiikki oli lähes täysin Riston musiikkia.

Tänään olen ollut vähän down ja koko elämä tuntuu olevan vähän niin kuin päin vittua just nyt. En jaksa mennä siihen sen enempää. Katselin äsken Ykköseltä vähän surkean ohjelman alkoholisoituneesta miehestä ja läheisriippuvaisesta naisesta, kyseessä oli siis Dokumenttiprojektin Yläkerran Tuula (Areenassa 18.3. saakka). Dokkarissa soitettiin Riston Putoan kaivossa ja jotenkin se tässä tilanteessa ja näissä fiiliksissä kolahti tosi kovaa.


En kai koskaan
tuu tästä paremmaks muuttumaan.
Mutta älä pelkää
tahdon kuitenkin hyvää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois. 
 En kai koskaan,
nää eessä valoa.
Mut koita ymmärtää,
etten kuitenkaan oo kylmä kuin jää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.
Mutta yksi on jäänyt. 
Arvaatko jo mikä se on? 






Edit 1: Ai niin, piti myös tähän loppuun mainita Zepasta, joka ihan vahingossa etäauttoi naista mäessä sanomalla "se on vain tunne, tunteita menee ja tulee, ja tuokin menee kohta pois" jollekin ihan toiselle kuin minulle. Hienosti sanottu. Yritän nyt siis kestää näitä epämukavia tunteita, joita just nyt on. Huomenna niitä ei enää ole, tai ei ainakaan ylihuomenna. Ja aurinko nousee. Ja laskee.

Edit 2: Musiikki on hieno asia. Sen avulla pystyy käsittelemään tunteita.

Edit 3: Sitä paitsi televisiossa näkyi justiinsa Kari-Pekka Toivosen paljas takapuoli. Ei tämä maailma ole niin paha paikka sittenkään.



Blame it on the boogie

Joskus, kun tätä maailman ja varsinkin toisten ihmisten menoa sivusta seuraa, niin olen kyllä ihan hiton tyytyväinen siihen, millainen olen itse. Tämmöinen omasta mielestäni avarakatseinen, vapaamielinen, easygoing, rento, oman elämäni juppihippipunkkari, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan jne.

Olisi ihan kamalaa olla semmoinen ihminen, jonka naama on koko ajan kuin olisi sitruunan niellyt ja joka levittää sitä happamuutta ympärilleenkin. Semmoiset tyypit imevät tehokkaasti energian kaikesta ja kaikista läheltään. Minulla oli joskus työkaverina sellainen hahmo, joka ruokatunnilla ensimmäisenä naama nurinpäin käännettynä ruokapöytään istuessaan huokaisi niin pitkään ja hartaasti, että melkein fyysisesti tunsin, kuinka oma sateenkaari-yksisarvisenergiani vaihtui johonkin tosi mustaan ja synkkään.

Totta kai minuakin joskus ottaa päähän (varsinkin jos en ole saanut ruokaa) eikä ihan kaikki mahdu huumorintajuuni. En siis väitä olevani täydellinen itsekään, mutta henkilökohtaisesti olen mieluummin tällainen kuin sellainen, jolla on jatkuvasti herne nenässä jostakin. Ja toisaalta niinhän se vanha sananlaskukin sanoo, että ennemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Onneksi en haluaisikaan olla mies.

Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ihminen pystyy ihan itse valitsemaan sen, kiristääkö pipo koko ajan päätä vai ottaako rennosti ja lähinnä nauraa tälle toisinaan niin absurdille elämälle. Toisaalta en ymmärrä miksi kukaan valitsisi olla takakireä tosikko. Onko tästä siis pääteltävä, että toiset meistä tosiaan vaan syntyvät huumorintajuttomina hermoraunioina?

Olisi oikeastaan aika hauska kuulla jonkun takakireän tyypin näkemyksiä omasta luonteestaan; onko sellainen kiva olla, tuntuuko elämä päivittäin raskaalta, tai ylipäänsä jos itse tunnistaa olevansa tämmöinen, niin miksi ei halua muuttua vai eikö vain pysty jne., mutta noinkohan sellaiset tyypit minun blogiani edes lukevat? (Paitsi korkeintaan ärsyyntyäkseen, mikä kertoo kyllä taas enemmän hänestä itsestään). Ja toisaalta järkevä (ja rauhallinen!) keskustelu syntymä-äkäisen ihmisen kanssa on yleensä melko haastavaa.


Ps. Ymmärrän kyllä, että jatkuva stressi tai vaikkapa masennus muuttaa ihmisen luonnetta, mutta tarkoitan nyt semmoista ihan perustervettä ihmistä, joka vaan on tosikko. Tämmöinen diplomaattilauselma taas tähän loppuun, ettei kenenkään elämänkolhiman tarvitse ottaa itseensä.

5. helmikuuta 2015

Live and let die



Joskus, kun ulkoistuu omasta ruumiistaan ja katselee tätä kaikkea ulkopuolelta, tulee sellaiseen tulokseen, että ei me (ihmiset) mihinkään aikuistuta. Meno on ihan samaa kuin lastentarhassa tai peruskoulussa, me vaan opitaan piilottamaan se kaikenlaisen sanahelinän ja krumeluurin taakse.

Niin kuin vaikka sellainen, että ei olla ton kaa ja mennään nurkan taakse jauhamaan paskaa. Tai ihan vaikka sellainen päin naamaa vittuilukin. Varsinkin piilovittuilu. Taidokkaasti verhotaan mukaystävälliseen lauseeseen jonkinlainen piikki ja en tiedä toivotaanko, että piikin kohde huomaa sen vaiko toivotaanko, että ei huomaa ja sitten voidaan vähän naureskella porukalla, kun se ei tajua edes, että sille vittuillaan. Tai ainakin luullaan, ettei se tajua.

Tai ylipäänsä kaikenlainen loputon käninä ja vääntäminen asioista. Niin kuin oikeasti. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin persereikiäkin. Normaalia keskustelua vastaan minulla ei ole mitään, pidän erilaisten näkemysten vaihdosta ja saatan jopa vaihtaa omaanikin, mikäli asia hyvin perustellaan. Joskus pieni väittelykin on jopa hauskaa, mutta miten jostain aina ilmestyy se tyyppi, joka pilaa ilmapiirin esimerkiksi ilmoittamalla suoraan tai rivien välissä, että vastakkaista mielipidettä edustava tyyppi on täysi idiootti ja on vaan ihan naurettavaa edes olla mitään muuta mieltä kuin hänen ainutta ja oikeaa mieltään.

Taannoin postasin Facebookissa yhteen ryhmään linkin, koska asia oli minulle tärkeä. En varsinaisesti provosoinut tai mitään, lähinnä pyysin anteeksi linkkisaastettani, jos asia oli jo loppuun käsitelty. En juuri koskaan postaile minnekään ei-tutuille mitään (jos nyt blogia ei lasketa), joten olin jo muutenkin kauhusta kankea. Ensimmäinen kommentti oli asiallinen, jossa kerrottiin, että juu, asiasta on keskusteltu täällä ja linkki sinne kohteeseen. Huokaisin helpotuksesta, ettei minua heti nyljetty elävältä. Sitten vähän myöhemmin alkoikin pukata kommenttia, joista kävi esimerkiksi ilmi, että minun olisi pitänyt selata se koko tuhatviestinen ryhmä lävitse, koska asiaa on jo jauhettu tarpeeksi (omaan silmääni ei osunut yhtään vastaavaa aihetta käsittelevää keskustelua taikka linkkiä, kun yritin silmäillä ennen linkittämistäni) ja lopuksi kävi myös selväksi, että olen ihan kakkapylly, kun edes olen sitä mieltä (tai ylipäänsä kukaan kuka on sitä mieltä, henkilökohtaisuuksiin ei onneksi käyty).

Tuosta tuli kyllä oikeasti niin paska olo. Kaiken huipuksi nuo kaikki mielipiteet paukkuivat sähköpostiini, koska olin sen alkuperäisen linkin itse postannut, ja kesti tosi kauan ennen kuin löysin sen ruksin, mistä saatoin estää viestien tulvimisen postiini. Tuli muuten huomattavasti parempi olo sen jälkeen.

Jotenkin mietin, että onko osalla ihmisistä itsellään niin paha olo, että siitä saa jotain kiksejä, kun suoltaa toisen päälle paskaa niin paljon, että varmasti sillä toisellakin on sen jälkeen paha olo ja muutamalla sivullisellakin? Jos on kaksi ihmistä: Ykä, jonka jutut ovat yleensä negatiivissävyitteistä ruikuttamista, ja sitten on Kake, joka on yleensä positiivinen ja vähän lapsellisen innoissaan asioista, niin arvatkaa kumpi ampuu alas kumman? Onko Ykällä sen jälkeen parempi olo, kun Kakella on paha mieli? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jotenkin tahtoisin syyttää internetiä tästä kaikesta. Ehkä se on vähän niin kuin se hiekkalaatikko lapsena, että siellä saattoi tyrannisoida muita, jos nallekarkit eivät olleet menneet tasan. Tämä kaikki on minulle niin outoa, koska en oikeasti ole riitaantunut kenenkään kanssa silleen välit poikki -tasolle asti ikinä ennen internetiä tai tätä sosiaalista mediaa. Eikä sitä edelleenkään tapahdu "irl". Muistan teininä, kun porukoissa pyöri tyttöjä, joilla oli jatkuvasti jotain draamaa käynnissä ja ei oltu enää kavereita jne. Se tuntui silloin tosi oudolta ja siltä se kyllä tuntuu yhäkin.

Välillä tuntuu siltä, ettei oikein jaksaisi ihmisiä.