8. maaliskuuta 2015

Excuse me while I kill myself

Mutta päästyäni kehumasta ruotsalaisia, on pakko mainita myös, että on jotain, missä suomalaiset ovat paljon heitä parempia. Nimittäin metallimusiikissa.




Tein pienen musiikkimatkan tässä sunnuntaipäiväni ratoksi. Lähdin Sentencedistä, poikkesin Poisonblackissa ja sen kautta syöksähdin Charoniin. Ei nuo ruotsalaiset ilopillerit vaan ikinä pystyisi tavoittamaan sitä synkkää ranteet auki ja avantoon -meininkiä kuin suomalaiset metallimiehet. Eikä Ruotsista ikinä löydy niin ihania pitkätukkia kuin Suomesta.




Yritin epätoivon vimmalla googlettaa, missä JP Leppäluodon ääntä voisi kuulla ja lavakarismaa nähdä livenä, mutta tulokset olivat laihanlaiset. Pakko. Saada. Mullehetitännenyt! Jos joku tietää, niin kertoo! (Kai se Harmajakin voisi ensihätään käydä, vaikka aika kaukana metallista onkin).




Suutari siis pysyköön lestissään?

Flunssaista hourintaa

Miksi Ruotsissa on niin paljon tuommoisia kuumia (pitkiä viikinkejä) ja tylyllä tavalla ihania miesnäyttelijöitä? Niin kuin itsestäänselvästi Alexander Skarsgård ja nyt sitten myöskin tuo Joel Kinnaman?



Aiemmin jo kuulin muutaman kaverin hehkuttavan The Killing -sarjaa ja nimenomaan kyseistä heppua siinä, mutta koska olen Netflixitön, niin sarjakin jäi minulle vieraaksi. Nyt olen muutaman kerran katsellut lauantain myöhäisillan Johan Falk -sarjaa Maikkarilta ja voi hyvä tavaton... Tuo Frank Wagnerin liimaletti ärsytti aluksi, mutta melko nopeasti se ärsytys vaihtui toisiin tunteisiin. Tyypissä vaan on sitä jotakin. Uuh. Mielettömän karismaattinen jäbä.



Satuin saamaan ilmaiskuukauden Netflixiin juuri nyt, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä, mutta... The Killing it is.


Ps. Ruotsalaiset on muutenkin ihan omaa luokkaansa kaikenlaisten rikoselokuvien ja -sarjojen tekemisessä. Kotimaiset Robat ja Varekset jäävät kauas taakse.

4. maaliskuuta 2015

Never let no one tell you you ain't beautiful

Satuinpa äsken samoille kulmille meikkitaiteilija Raili Hulkkosen kanssa ja voi että, kylläpä rupesi ärsyttämään.

Raili muun muassa kertoi, että jos mies sanoo vaimolleen saunan jälkeen, että vaimo on sillä hetkellä kauneimmillaan, hän valehtelee. Ja esimerkiksi sauvakävelylenkissä ei mene yhtään sen kauempaa, vaikka sen tekisi huulet punaisina. Ainoa hyväksyttävä poikkeus Hulkkosen mielestä on, jos tekee töitä tulikuumien ruokapatojen ääressä, niin silloin naisen ei tarvitse meikata. Aha.

En tokikaan vastusta meikkaamista, toisinaan teen sitä itsekin (lähinnä tosin vain töihin ja viihteelle), mutta miksi helvetissä naisten muka täytyisi meikata? Saa jos haluaa, mutta että olisi pakko, koska... niin miksi? Miksi mies kelpaa sellaisena kuin on, mutta nainen ei? Pitää peittää ja korostaa ja varjostaa ja nyppiä ja pidentää ja taivuttaa ja mitä kaikkea.

En sinällään vastusta miestenkään meikkaamista. Antaa mennä vaan, jos hyvältä tuntuu. Jotenkin en vaan oikein saa irti mitään kovasti meikkaavan miehen kasvoista. Joistain rokkareista on esimerkiksi tosi vaikea sanoa, ovatko he hyvännäköisiä, koska en "näe" heidän kasvojaan niiden paksujen rajausten alta. Luonnollisempi on parempi. Miksei niin sitten voisi olla myös naisten suhteen?

Ymmärrän toki, että jos ammatti on maskeeraaja ja meikkitaiteilija, niin täytyy puhua meikkaamisen puolesta. Mutta onhan se jotenkin ihan tosi hassu rituaali, kun sitä oikein ajattelee. Onneksi tiedän, että maailmassa on myös miehiä, joiden mielestä nainen on seksikkäimmillään hikisenä treenatessaan (ilman meikkiä, toivon). Että siinä teille, Hulkkoset ja muut naisten pakkomeikkaajat.

Jännä muuten, että eläinmaailmassa, ainakin lintujen keskuudessa se on yleensä se uros, joka on värikkäämpi ja koreilevampi. Minkähän takia ihmisten keskuudessa se on juuri päinvastoin?

2. maaliskuuta 2015

Ruma rämä romu

Viikonloppu oli kerrassaan loistava!

Perjantaina käytiin Helsingin jäähallissa todistamassa Don Huonojen 25 v. -synttäripippaloita. Ensimmäisenä lavan otti haltuun Egotrippi, ja hyvin ottikin. Minä raskaamman musiikin ystävänä en väheksy Egotrippiä ollenkaan, koska sillä on ollut jossain vaiheessa nuoruuttani aika merkittäväkin osa elämässäni. Biisit oli hyviä, soitto kulki ja bändit tyypit vaikuttivat kymmenessä vuodessa enemmänkin nuorentuneen kuin vanhentuneen. Jännä.

Toisena esiintyi Maj Karma. Voi pojat. VOI POJAT. Tätä on sitten odotettu kuin kuuta nousevaa. Herra Ylpön Ihmiset oli ihan hohhailua Maj Karmaan verrattuna. Maj Karmassa rakastan koko pakettia: Ylpön ääni, Kuritun basso, Häiriön kitara ja myöskin aina hieman taka-alalle jäävän Savolaisen rumpalointi. Täydellistä. Ja ne biisit ja se angsti ja punk-asenne. Voisi sanoa tauon tehneen bändille hyvää. Meno oli parempaa kuin silloin joskus viitisen vuotta sitten viimeksi bändin nähtyäni. Maj Karman viimeisimmästä levystä en kauheasti välittänyt, mutta nyt livenä Salamakin toimi kuin junan vessa ja metrinen halko ja mitä näitä on. Keikka oli aivan liian lyhyt.

Don Huonotkin oli hyvä, tietysti, vaikka bändi ei koskaan ole kuullut omassa musiikkimaailmassani sinne ykköskaartiin. Tunnistin biiseistä paljon useamman kuin olin kuvitellut Don Huonoilta tuntevani. Mahdollisesti tunnistin jopa kaikki vanhat biisit, en osaa sanoa. Ainoa heikko kohta Donkkareiden keikalla oli se, että turnauskestävyyteni rajoja koeteltiin jokaisen slovarin kohdalla. Mielestäni slovareiden soittelu voitaisiin jättää kokonaan pois livekeikoilta. Onneksi sitten hetipian tulikin vauhdikkaampaa musiikkia ja kaikki paikkojen kolottelu ja vatsan nälkäkurninta unohtui taas. Olipa siistiä myös, että Paleface kävi humppailemassa biisin verran lavalla.

Ja lauantaina sitten saatiinkin Suomelle oikein kunnon Euroviisu-edustaja. Kerrankin ei tarvitse hävetä. Yhtään. Huvittaa lukea Pertti Kurikan Nimipäivien valinnan vastustajien argumenttejä internetskusta. Yhtäkkiä tänä vuonna musiikki onkin ensisijaisen tärkeä asia Euroviisuissa, ei sillä että vammaisia vastaan mitään olisi. Jotkut myös ovat kovin huolissaan bändin henkisistä ja fyysisistä voimavaroista. Lisäksi paheksutaan, että bändi "ratsastaa vammaisuudellaan". Kuten toisaalla jo sanoinkin, niin mitä kehitysvammainen voi tehdä "ratsastamatta" vammaisuudellaan, jos se on se mitä se on? Pysytellä kotona neljän seinän sisällä, ettei kukaan pahoita mieltään? Poissa silmistä, poissa mielestä. Odottelen montako takinkääntötemppua tänä vuonna tehdään, jos Pertti Kurikan Nimipäivät nyt sattuisivat tekemään Lordit.

Lainaan tähän loppuun Jari Tervoa:
"Pertti Kurikan Nimipäivät tekee Suomi-kuvalle hyvää. Suomi tulee vaikuttamaan satojen miljoonien katsojien edessä suvaitsevaiselta, inhimilliseltä, avosyliseltä, rennolta, iloiselta, nykyaikaiselta, vähemmistöjä kunnioittavalta ja omaperäiseltä. 
Me kaikki tiedämme, että Suomi ei ole tällainen, mutta tässähän olikin kyse Suomi-kuvasta."

Oma näkemykseni suomalaisista ei ole ehkä kuitenkaan aivan noin negatiivinen. Ainakaan viime lauantain jälkeen ei enää ole. Toivoa vielä on. Hyvä Suomi! Hyvä Pertti Kurikan Nimipäivät!