9. maaliskuuta 2016

Shut up and drive

Tulin tässä ajatelleeksi ihmisiä ja empatiaa. Tein omassa pikku pääkyssäni sellaisen havainnon, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat aina saamapuolella näissä empatiahommissa. Siis aina ja pelkästään vain saamapuolella. Sen lisäksi, että he saavat empatiaa, he suorastaan vaativat sitä. Aina. Joka helvetin päivä. Tuollaiset ihmiset ovat hirvittävän raskaita.

Tämä on itse asiassa aika hankala asia sanoa tai kirjoittaa mitään, koska tiedän, että siellä on heti muutama tyyppi, joka miettii, että tarkoittaako se nyt minua? En tarkoita. Luultavasti. Jos en tunne sinua, niin en tiedä, mutta jos tunnen, niin en. Mutta jos joku tuntematon siellä nyt tuntee piston sydämessään, niin kannattaa tutkiskella itseään: tuntuuko sinusta kaikkien muiden ongelmat vähäpätöisiltä omiesi rinnalla? Koska olet viimeksi kuunnellut jonkun toisen murheita sen sijaan, että olet kääntänyt asian koskemaan sinua itseäsi, koska kellään muulla ei voi olla niin paskaa kuin sinulla?

Eikä se riitä, että nämä tyypit vaativat ympärillään olevilta ihmisiltä empatiaa jatkuvasti. He myös pahoittavat mielensä siitä, jos joku ei sitä joskus jaksa tarjota. Sillä vaikka empatia on aivan normaali osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja useimmat meistä ovat siihen luonnostaan kykeneviä, ei aina vaan jaksa. Empatiavaras imee kaiken energian toisista eikä itse edes huomaa sitä, tai luultavasti välitä. Kunhan saa olla säälin keskipisteenä, kun taas on niin hirveän vaikeata. Ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, ne kuuntelevat korvat ja nojattavat olkapäät liukenevat siitä ympäriltä, mutta onneksi aina löytyy jostain joku uusi korva ja olkapää, jota kuormittaa, kunnes sekin väsyy ja alkaa ottaa välimatkaa.

Kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa.