5. kesäkuuta 2017

It's the eye of the tiger

Nelonen (se tv-kanava) ilmoitti tänään, että Selviytyjät (se tv-sarja) palaa Suomeen ja tällä kertaa julkkisversiona. Itse en kyllä muista sitä aiemmin edes tulleen, mutta kai sitä on tullut koska käytetään sanaa palaa.

Ajattelin kirjoittaa teille lyhyen ja täysin tyhjänpäiväisen selonteon noista julkkistyypeistä kevennyksenä edelliselle postaukselle. Sen jälkeen kun vaihtoehdot oli käytännössä koko blogin lopettaminen siihen tai äkkiä vaan jotain huttua perään. Niin saatte nyt sitä huttua.

Juontaja:

  • Juuso Mäkilähde. Olen tästä ilahtunut, koska Juuso on lempparijuontajani heti Antti Holman jälkeen. Tämä hyvä. 

Kilpailijat:
  • Tanssinopettaja Helena Ahti-Hallberg. Koska ohjelma kuvataan Filippiineillä kesäaikaan, niin Helena saa varmasti pitää dekolteensa hyyyyyvin avoimena koko sarjan ajan. 
  • Pokeriammattilainen Ilari Sahamies. No tästä tyypistä en tiedä kuin nimen. Voi olla etu.
  • James Nikander aka Musta Barbaari. Ainakin luulisi, että kunto riittää keskivertojannua paremmin ja myös suojaa aurinkoa vastaan löytyy omasta takaa. Lisäksi osaa katsojista ei haittaa jos James vähentää vaatteita. 
  • Fitnessmalli Janni Hussi. Janni pärjää. Janni on sisukas. 
  • Somepersoona Maria "Jekku" Berglund. Nevahöörd, mutta nainen, joten hyvä. (Kilpailijoiden sukupuolisuhde on 9  miestä ja 7 naista. Mielestäni tuo olisi voitu laittaa ihan fifty-fifty.)
  • Erikoismies Juhana Helmenkalastaja. Mistä tääkin tyyppi on taas kalastettu esiin? Muistan, että Juhana oli joskus sata vuotta sitten Diilissä ja oli varsin erikoinen hahmo. Meillä oli Juhanan kanssa yhteinen kauneusvinkki eli valokynän sijasta Max Factorin panstickia silmänaluksiin (vanhat lukijani ehkä muistavat noista aluksista käydyn debatin, ellei dementia ole iskenyt). En tiedä käyttääkö Juhana tuota niksiä enää, mutta minä käytän.
  • Näyttelijä Kai Vaine. Kaitsu on niin ihana ja kuuma. Pakko ehkä katsoa tätä ohjelmaa ihan vain hänen takiaan. (Kuten Gladiaattoreita vain Vertin takia). Kai asui joskus muinoin Tampereella ja olin aina häneen törmätessäni ihan että humina humina humina... (Katsokaa tämä Frendien pätkä, jos ette tajua mistä puhun). 
  • Ex-alppihiihtäjä Kalle Palander. En mä tiedä mitä tästä sanoisi. Joko tulee menestymään kisassa hyvin tai sitten ei. Joko ärsyttää tai sitten ei. Nähtäväksi jää.
  • Toimittaja Katja Ståhl. Hauska nainen, ainakin sen perusteella mitä olen telkussa nähnyt omana itsenään, ei-juontajan ominaisuudessa. Saattaapi tuoda viihdettä ohjelmaan.
  • Radiojuontaja Kimmo Vehviläinen. Elän siinä käsityksessä, että Kimmo ei — anteeksi nyt vaan — ole se penaalin terävin kynä, ainakin hän näyttää aina olevan vähän kujalla. Ei myöskään varsinaisesti maamme johtavia feministejä. Ennakkoasenteena ärsyttää jo.
  • Mediapersoona Cristal Snow. Tota noin niin. Tykkään kyllä Cristalista, mutta on kyllä melkoinen ihme, jos tyyppi tulee pärjäämään kovinkaan askeettisissa olosuhteissa. Saatan myös yllättyä iloisesti. Prove me wrong.
  • Laulaja Mariko Pajalahti. Kwanista tuttu. Hirveänä ei ole ennakkotietoja Marikosta, mutta jos hän on kerta joogaopettajakin, niin varmaan jonkinlainen zen pysyy ainakin tilanteessa kuin tilanteessa. 
  • Mentalisti Noora Karma. Jotenkin en tätä tyyppiä jaksa missään televisiossa, toivottavasti ei ainakaan rupea mentaloimaan. Luultavasti se porukan kovin manipuloija, koska mentalisti.
  • Malli Sara Chafak. Sara on ainakin käynyt armeijan, joten se voi olla hänen etunsa. Miestenhän on pakko käydä armeija (tai sivari tai mennä vankilaan), joten se ei kerro varsinaisesti miehestä mitään, mutta jos nainen menee vapaaehtoisesti armeijaan (meinasin kirjoittaa vankilaan), niin se yleensä kertoo jonkinlaisesta sissiluonteesta jo valmiiksi. 
  • Sulkapalloilija Ville Lång. No en kyllä hänestäkään mitään tiedä, mutta koska urheilija, niin varmaan ainakin kunto on hyvä. 
  • Yrittäjä Sampo Kaulanen. Ei jumalauta. Ei jumalauta. Eihän se Sampon vika ole, että olen korviani myöten täynnä niitä Sampon kaupan "tykkää ja jaa" -postauksia, vaikka olen jo vuosia sitten piilottanut koko lafkan itseltäni Facebookista. Tai jos tarkkoja ollaan, niin kyllähän se on juurikinIt's the eye of the tiger Sampon vika. 

Huh huh, johan ne loppui, olipas niitä paljon. Ehkä teen tästä kaksiosaisen kirjoituksen ja sitten sarjan loputtua (mikäli edes olen jaksanut seurata sitä) vertaan, miten paljon käsitykseni tyypeistä on muuttunut ohjelman aikana. Ai niin, ohjelma siis alkaa joskus ensi keväänä. 

21. toukokuuta 2017

Say hello to heaven

Torstaiaamuna maailmalta putosi pohja, kun luin netistä, että Chris Cornell on kuollut. Tämä on asia, jota en oikein vieläkään pysty uskomaan. Tai ymmärtämään. Tai hyväksymään. Ja koska kyseessä mitä todennäköisimmin oli itsemurha, se särkee sydämeni ihan kokonaan. Olen — kuten varmaan muutama muukin — pyöritellyt päässäni kysymystä MIKSI ja yrittänyt saada jotain järkeä tähän tilanteeseen. Tietenkään sitä saamatta.

Olen nähnyt Cornellin kahdesti livenä: Soundgardenin Hartwall-areenalla syyskuussa 2013 ja Cornellin akustisen soolokeikan maaliskuussa 2016 Finlandia-talossa. And all I got was this lousy t-shirt. Eikä kun siis ei. Se oli hieno t-paita jonka ostin sieltä soolokeikalta JA NYT EN EDES LÖYDÄ SITÄ MISTÄÄN. Molemmat keikat oli ihan mahtavia. Muistan Finlandia-talossa ajatelleeni miten kukaan mies voi olla noin täydellinen. Sillä keikalla ei saanut kuvata, mutta otin silti salaa muutaman tuhruisen kuvan joista ei varsinaisesti saa mitään selvää. Muistoksi jäi siis vain t-paita ja se merkkumyyjä, leveää amerikkaa puhuva skrode mies, joka kutsui minua sweetieksi koko ajan. (Mies ei siis jäänyt muistoksi, vaan muisto hänestä...)

Sosiaalisessa medias lähes jokainen seuraamani yhtye tai artisti on jakanut sydäntäsärkeviä päivityksiä tämän suru-uutisen jälkeen. Jokainen on arvostanut ja ihaillut Cornellia aivan oikeasti, eikä vain sillä tavalla kuin kuoleman jälkeen kuuluu sanoa, että vainaja oli kaunis ja lahjakas ja hieno ihminen. Mietin tuossa taas paria surunmurtamaa päivitystä lukiessani, että tämä rakkauden määrä on valtava. Ja miten mikään määrä rakkautta ei riitä pelastamaan ihmistä?

Tämä on vain niin käsittämätöntä. Kuten kirjoitin toisaalla: Cornell oli minun pitkäaikaisin elossa pysynyt man crush, joka ei sitten pysynytkään elossa. Olen 25 vuotta rakastanut sitä miestä tavalla tai toisella ja sitä piti lähes itsestäänselvänä, että noita vuosia tulee vielä toiset 25 perään, helposti. Ja sitten ei tullutkaan.

Rakastan Cornellin ääntä, mutta sen kuuleminen juuri nyt tekee kipeää. Rakastan niitä kasvoja ja kiharia hiuksia ja käsivarsia ja koko sitä pakkausta, mutta niiden näkeminen juuri nyt sattuu. Ja silti kuuntelen ja katselen. Toisaalta olen myös kuunnellut Pearl Jamia enemmän, koska kai me grunge-sukupolven lapset tukeudumme nyt Eddie Vedderiin. Meillä ei enää ole muita jäljellä(*.




... and he hurt so bad like a soul breaking 
but he never said nothing to me...

... She knows that love heals all wounds with time 
Now it seems like too much love is never enough...

... I never wanted to write these words down for you 
with the pages of phrases of all the things we'll never do...


Yllä olevan kappaleen Cornell omisti menehtyneelle ystävälleen Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille. Videolla taustoja laulaa myös Vedder. Laitan tähän alle vielä kaikkien aikojen lemppariduettoni Chrisiltä ja Eddieltä.




(Sydämeni särkyy myös hieman siitä — jos sen on mahdollista särkyä enää enempää — että Eddien sydän on varmasti myös särkynyt nyt. Katsokaa nyt vaikka tuo video.) 


Kiitos kaikesta, Chris. ❤️ 




*) Väheksymättä bändien muita jäseniä, joita on vielä jäljellä onneksi runsain mitoin, mutta tässä kohtaa on puhe vain näistä ns. nokkamiehistä eli vokalisteista.

19. maaliskuuta 2017

Hallelujah I love her so

Ihme on tapahtunut! Nyt tulee vuoden ensimmäinen blogipostaus! Kiittäkää tai syyttäkää tästä minun alitajuntaani, joka viime yönä siinä unen ja valveen rajamailla syötti minulle tämän postausidean. Tiedättehän sen tilanteen, kun puoliunessa mieli kehittelee jonkun aivan älyttömän hyvän ajatuksen ja sitten aamulla sitä ei muistakaan enää? No tällä kertaapa muistinkin, ihme ja kyllä. Tiedä sitten miten "hyvä ajatus" tämä oikeasti on, mutta antaa mennä kun alamäki on.

Mietin nimittäin, että jos tässä vanhoilla päivillä vielä pariutuisi, niin minkälaisia vaatimuksia minulla sille miehelle olisi. (Kyllä, näin heteronormatiivisesti yksi olennainen vaatimus olisi se, että hän olisi mies). Listaan tähän nyt ne muutaman kohdan, jotka minulle yöllä tuli mieleen:


  1. Mies ei saisi olla liian herkkä. Koska itse en ole kovin herkkä ja olen tosi huono kestämään herkkiä ihmisiä. En siis tarkoita semmoista tavallista herkkyyttä, ei tarvitse olla mikään maailman kovin kundi, mutta sellainen... hmm, yliherkkyys on välillä kestämätöntä. En jaksa sitä, jos ihmisen seurassa täytyy olla koko ajan varuillaan, ettei jotenkin pahoita hänen mieltään. En mitenkään tahallisesti jatkuvasti yritä loukata läheisiäni, mutta jotkut ihmiset vain ovat sellaisia (sukupuolesta riippumatta), että lukevat rivien väleistä asioita, joita siellä EI OLE ja sitten jäävät vatvomaan niitä jne. Jos mies on kovin herkkä, sellainen tunteellinen siili, niin pahoin pelkään, että murskaisin sen ihmisen, jos olisimme suhteessa. Jos ei kestä tai ymmärrä sarkastista ja mustaa huumoria, niin kannattaa myöskin pysytellä kaukana meikäläisestä.

  2. Mies ei saisi myöskään olla mikään sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tässä kohtaa minun täytyy täysin itsekkäästi ajatella itseäni, koska olen sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tai olin, ja edelleen lipeän siihen todella helposti, joten olisi katastrofi, jos meitä olisi taloudessa kaksi. Tarvitsen miehen, joka tykkää liikkua ja katsoa mitä suuhunsa laittaa. Tässä taas enemmän tai vähemmän onnistuneella dieetillä ollessani tulin ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi noudattaa jotain ruokavaliota, kun vieressä olisi joku toinen, joka noudattaisi samaa ruokavaliota tai ainakin vähän vahtisi mitä se käsi sinne ääntä kohden kuljettaa. Itsensä kun on niin paljon helpompi huijata uskomaan, että se sipsipussi on ihan ok tänä iltana, jos sitten huomenna syön salaattia.

  3. Viimeisenä vaatimuksena olisi, että tyyppi olisi sellainen ihan normaali kiva ihminen. Ei mikään kontrolloiva ja nalkuttava paskiainen. Niitä nimittäin löytyy myös miessukupuolesta, vaikka jostain syystä nalkuttaminen halutaankin aina sälyttää naisten harteille. Ensisijaisesti parisuhteessa olisi tärkeää, että on kivaa yhdessä. Nauramista pitäisi olla paljon paaaaljon enemmän kuin riitelyä. Rentous olisi suotavaa, takakireys erittäin epäsuotavaa. Aikuisia ihmisiä kun ollaan, niin ei toista tarvitse myöskään vahtia ja valvoa tai yrittää määräillä. Olen niin kauan asunut yksikseni, että en ihan äkisti jaksaisi alkaa ottaa vastaan neuvoja siitä, miten asiat tehdään oikein.

  4. Bonussektorina voisin toivoa, että mies tykkäisi ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Tajuan toki itsekin, että tässä kohtaa kaipaan enemmän kodinhoitajaa kuin elämänkumppania, mutta olisi se silti kiva. Itsehän en nimittäin välitä kummastaan toiminnasta. Mutta minä voisin sitten vastapainoksi leipoa kaikenmaailman kakkuja ja muita, koska siitä tykkään. Paitsi tästä päädytään taas tuohon kakkoskohtaan, joten ei, sitä en voisi tehdä kovin usein. No, ehkä se ruoanlaitto ja siivoaminen olisi yhdessä edes vähän kivempaa. Jos kumpaakaan ei kiinnostaisi, oltaisiin taas katastrofissa. Kuten minä olen nyt, yksikseni. 

Siinäpä ne tärkeimmät? Ei luulisi olevan liian vaikeata löytää noihin kriteereihin sopiva mies? Pitäisiköhän linkittää tämä sivu Tinder-profiiliini, niin alkaisi tulla melkoisia vonkaleita verkkoon? (Vitsi, vitsi...)

27. joulukuuta 2016

Here we go gettin' smooth to the groove

Me Naisissa oli artikkeli ns. lihavien kuntosalista, kuopiolaisesta Alfidosta, ja Metallisydän kirjoitti omaan blogiinsa näkemyksiään siitä, kuinka tuollaisia saleja ei tarvita. En jaksanut alkaa kommenttilaatikkoon rustailla, vaan ajattelin jakaa ajatukseni täällä omalla areenallani. Mahdollisesti olen tästä ennenkin kirjoittanut, ei voi muistaa.

Ymmärrän kyllä Metallisydämen (ja muiden vastaavaa mieltä olevien) pointin siinä, että tuollaisia saleja ei pitäisi tarvita. Mutta tosiasiahan on se, että emme elä täydellisessä maailmassa. Vaikka suurin osa treenaajista olisivatkin tsemppihenkisiä ihan kaiken kokoisia ja näköisiä kanssatreenaajiaan kohtaan, niin se ei tarvitse kuin sen yhden sofiaruusilan, joka pilaa jo valmiiksi hataran itsetunnon kanssa treenaamaan tulleen ihmisen kokemuksen. Ja mahdollisesti koko hyvin alkaneen treenaamisen.

Henkilökohtaisesti minä en ole koskaan kokenut tarvitsevani mitään erityissalia, olen sitten ollut aloittelija tai läski tai vähän paremmassa tikissä. Viihdyn aivan hyvin hikisten miesten ja pakaroitaan treenaavien fitnessmimmien keskellä. Oikeasti siis pääasiassa aivan normaalien ihmisten kanssa treenaamassa. Muistan aikanaan, kun kävin tutustumassa nykyiselle salilleni, kun paikkaa esiteltiin minulle ja lausuttiin ne saatesanat "täällä ei katsota ketään oudosti" tms. Mikä on totta, näin useamman vuoden kokemuksella, mutta silloin lähinnä koin tuon lauseen loukkaavana. Koska ennen sitä hetkeä en ollut sekuntiakaan ajatellut, että olisin jotenkin "epäsopiva" salille. Vasta tuo mainoslause sai minut tiedostamaan, että olin silloin aika paljon lihavampi kuin keskiverto salijumppailija.

Meillä on erikseen pieni naisten sali, mutta en käytä sitä juuri koskaan. Ainoastaan silloin, jos "oikean" salin puolelta on varattuna kaikki sellaiset vimpsaimet, joita tarvitsisin ja tiedän naisten salin puolella sellaisen olevan ja siellä on aina tilaa. Ilmeisesti tuollekin salille on kuitenkin tilauksensa, koska erityiset monet vanhemmat naisihmiset haluavat treenata siellä mieluummin. Nuorethan nyt ei tietenkään, koska kuka siellä sitä pyllyä muka katselisi? Ei kukaan.

Tavallaan olen siis samaa mieltä siitä, että tuollaiset erityissalit ovat tarpeettomia, tai toivoisin niiden olevan. Mutta täytyy ymmärtää myös niitä, joille asiat eivät ole niin helppoja kuin kaltaisilleni helppotiinoille, jotka eivät vaan yksinkertaisesti jaksa välittää siitä mitä joku muu ajattelee.

***

(Muutaman ongelman kyllä keksin tuosta vain ylipainoisille suunnatusta kuntosalista:

  • Saako sieltä siis kenkää, kun painoindeksi putoaa liian alhaiseksi? Miten usein se tarkistetaan?  [Jutun mukaan ketään ei pullauteta pihalle, vaikka laihtuisi. Todennäköisesti fitness-kisaajiksi ryhtyvät lähtevät ihan itsellään.] Entä jos on niin lihaksikas, että painoindeksi on ylipainon puolella vaikka ei varsinaisesti olisi ns. läski? Bull Mentula varmasti pääsisi salin asiakkaaksi noilla kriteereillä ihan heittämällä. Mitataanko myös rasvaprosentti pihdeillä ennen kuin saa liittyä jäseneksi?
  • Jutun mukaan salilla ei ole ollenkaan peilejä. Miten ihmeessä treenaaja näkee suorittaako liikkeen oikein, jos ei näe itseään mistään? Minulle ainakin peilit ovat olleet aika olennaisen tärkeä osa koko prosessia. Voi tietysti olla, ettei noilla saleilla ole myöskään vapaita painoja, joten liikeradalla ei ole niin väliä.
  • Lisäksi inhoan sitä, kun ylipainoisia ihmisiä — lähinnä naisia — kutsutaan hassuilla kiertoilmauksilla kuten "great girls", "komea nainen" tai "suurenmoinen" kuten Alfidolla kutsutaan asiakkaita.
  • Artikkelin mukaan Alfidolla soi Coco Jamboo. Ei saatana.
Pääasia kuitenkin, että tekee edes jotain, joten kannustan Alfidolle tai vastaaville saleille kaikkia, jotka kokevat olevansa sen kohderyhmää!)

5. lokakuuta 2016

Ollaan vaan ihan au naturel

Luin Imagesta tämän jutun. Jos et jaksa klikata auki, niin siinä on puhetta naisten meikittömien ja meikattujen kuvien julkaisemisesta. Pähkinänkuoressa siis Anna Abreu oli julkaissut itsestään meikittömän kuvan, koska se on ok, ja bloggaaja on julkaissut itsestään meikatun kuvan, koska sekin on ok. Bloggaajalla on joku pointti siitä, miksi Annan näkemys ei välttämättä ole ok. No lukekaa tuo juttu. Olen sen kanssa sekä samaa että eri mieltä.

Rupesin miettimään tätä meikkaamisasiaa. Minähän meikkaan äärimmäisen harvoin. Tänä vuonna olen meikannut ehkä kolme kertaa. Viimeisin niistä viime lauantaina. Lopputulos oli se, että koko illan minulla oli epämukava olo, koska silmässäni hiersi jotain, ja sunnuntaina silmiäni kutisi ja kirvelsi. Osasyyllinen varmasti oli se, että ripsivärini on liian vanhaa, joten se varisi silmiini, ja pitäisi ostaa uusi. Osittain varmaan myös siksi, että silmäni ovat tottuneet olemaan au naturel.

Tunteeni meikkaamista kohtaan ovat siis ristiriitaiset. Toisaalta olen kateellinen niille naisille, jotka jaksavat laittaa naamansa nätiksi ja näyttävät hyvältä. Toisaalta taas mietin, että miksi minun tarvitsisi meikata, kun ei miestenkään tarvitse. (Toki jotkut miehet meikkaavat, mikä on sekin ihan ok, mutta jos ajatellaan nyt vain näitä ah niin perinteisiä sukupuolirooleja).

Eilen kiinnitin kaupassa huomiota nuoreen (n. 30 v) pariskuntaan, joka näytti jotenkin tosi epäsuhtaiselta, koska pariskunnan nainen oli viimeisen päälle laitettu, mies ei. Naisella oli kulmakarvat piirretty hyvin vahvasti, varmasti tekoripset laitettuna ja iho mielestäni täysin luonnottaman tummaksi puleerattu jne. Mies taas oli ihan kuin suoraan jostain raksalta tullut (ja saattoi ollakin, mistä minä tiedän), tukka epäsiistillä ponnarilla ja tuskin minkäänlaisia kauneudenhoitotoimenpiteitä kasvoihin suoritettu koskaan. Tunnistin naisen jollain tasolla ja tiedän hänen olevan kauneudenhoitoalalla töissä, joten siinä mielessä ymmärrän laittautumisen, mutta minun makuuni hän oli aivan liian meikattu. Jos se kuitenkin tekee hänet onnelliseksi, niin se on aivan ok. Pariskunnan kontrasti vain herätti huomioni.

Opiskeluaikoina minulla oli koulukaveri, joka suhtautui meikkaamiseen niinkin radikaalisti, että hän julisti jokaisen meikkaavan naisen olevan ruma. Ei kovin kiva asenne tuokaan. Sitten taas toinen ääripää ovat ne naiset, jotka eivät voi edes saunan jälkeen hetkeä esiintyä omana luonnollisena saunapuhtaana itsenään, vaikka oikeasti ovat kauniita myös ihan sellaisenaan.

Taannoin keskustelin jostain työhaastatteluihin liittyvästä (ilmeisesti siitä, etten taaskaan ollut tullut valituksi) yhden miespuolisen toverini kanssa ja hän kommentoi, että minun pitäisi panostaa ulkonäkööni ennen työhaastattelua. Siis käydä jossain kauneushoitolatyyppisessä paikassa, laittaa tekoripset ja ties mitä. Teki mieleni vedellä pitkin korvia tyyppiä. Siis ensinnäkin, millä rahalla? Ja toisennakin, miksi helvetissä? Moniko mies tulee valituksi työhön sen takia, että käynyt puunaamassa naamansa kuosiin edellisenä päivänä? Tuskin kovinkaan moni. En tiedä haluaisinko edes töihin firmaan, johon minut on valittu naamani eikä osaamiseni perusteella. Totta kai meikkaan työhaastatteluun (tässäkin: miksi totta kai?) ja laitan siistit vaatteet jne. mutta että ennen jokaista työhaastattelua kävisin jossain maksamassa naamani restauroinnista? Ei kiitos.

Vaikka olenkin tosi sinut oman itseni kanssa ja ilmeisesti itsetuntoni on ihan kohdallaan, niin en silti voi välttyä myös päinvastaisilta tunteilta. Kuten tuolla Imagen juttussakin joku kommentoi: "En meikkaa, koska musta se ei kaunista mua, on luonnotonta, vie aikaa ja rahaa ja luonnonvaroja … mut useimmiten tuntuu että pitäis, että on vaan liian ruma kaikkien meikattujen keskellä, näyttää väsyneeltä ja jotenki epätehokkaalta." Tajuan tuon täysin. Tunnen itseni usein niin vanhaksi, väsyneeksi, rumaksi ja rupsahtaneeksi laitetumpien naisten rinnalla. Silti tuntuu, että kelpaan — jopa miehille — ihan tällaisenaan. Tai jos en kelpaa, niin saan sitten olla kelpaamatta.

Olen joskus miettinytkin, että kuntosalilta olisi varmaan otollisinta pokata itselleen mies, niin ei tulisi sitten aamulla mitään yllätyksiä, kun siitä vierestä ei herääkään se viimeisen päälle puleerattu ja kukkasilta tuoksuva keijukainen. Siellä kun minut näkee trikoissa punaisena ja hikisenä ja meikittömänä, niin sen jälkeen ei voi yllättyä kuin positiivisesti.

Vai onko tämä enemmän naisten juttu eikä miehiä niin paljoa edes kiinnosta naisten meikkaaminen?


Ps. Tästä voisi jatkaa vaahtoamista vaikka kuinka pitkään ja lisätä vielä se aspekti, että miksi kauniilta näyttäminen ylipäänsä tuntuu olevan naisen pääominaisuus, oli sitten meikattu tai meikitön? Usein vasta toisena tulee se, mitä nainen tekee. Mediassa (myös sosiaalisessa) nyt ainakin. Tuolla Abreun Instagram-kuvan kommenteissakin esiintyy pääasiassa kaksi teemaa: 1) olet niin kaunis noinkin ja 2) helppohan se on noin kauniin ihmisen sanoa, että kelpaa tuollaisenaan. Ei noin.

28. syyskuuta 2016

Asiakaspalvelusta ja sen köpöisyydestä

Asiakaspalvelijan toiminnalla on yllättävänkin iso vaikutus siihen minkälainen fiilis asiakkaalle jää kyseisestä lafkasta ja omalla kohdallani se vaikuttaa ainakin sen yhden kerran lisäksi myös tuleviin ostopäätöksiin. Suomessa aina morkataan asiakaspalvelun tasoa, mutta minusta se on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Enemmän ahdistun siitä, jos myyjät ovat yli-innokkaita. Välttelen esimerkiksi astumasta kauppaan, jossa tiedän välittömästi alettavan tenttaamaan mitä saisi olla...

Ja sitten on tämä PostNord. Vaikka minä asun Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin keskustassa, onnistuu kyseinen firma toimittamaan pakettini poikkeuksetta ainakin parin kilometrin päähän minusta. Posti on kohtuullisen lähellä, pakettiautomaatteja on useampikin ihan lähellä, Siwoja ja R-kioskeja piisaa, mutta PostNord toimittaa paketin aina jonnekin helvetin kuuseen. Ikinä ei tiedä etukäteen minne, mutta sen saattaa tietää, että kauas se menee. Mielelläni en tilaa edes firmoista, joissa toimittajana on PostNord, mutta aina ei voi valita. (Luojan kiitos he eivät edes yritä toimittaa minulle pakettia kotiovelle, koska siitä voi lukea satoja ellei jopa tuhansia kauhukertomuksia netistä, eikä tämä kirjoitus koske heidän asiakaspalveluaan, johon minun ei onneksi ole tarvinut olla yhteydessä).

No eipä siinä. Eilen sitten raahauduin hakemaan pakettiani taas jostain parin kilometrin päässä sijaitsevan nimeltämainitsemattoman kauppaketjuliikkeen myymälästä. Menin kassalle, jossa ei ollut ketään. Odottelin useita minuutteja eikä henkilökuntaa näkynyt eikä kuulunut. Perääni tuli toinenkin asiakas jonottamaan. Hetken päästä jostain paikalle könyää nuori mies, joka asettuu kassan taakse ja tervehtii. Kerron asiani, eli että minulla on paketti noudettavissa. Tyyppi tuijottaa jonkinlainen tyhjä katse silmissään eikä sano mitään. Katson kysyvästi takaisin, koska ei näissä tilanteissa ikinä tiedä millä perustein kyseinen myyjä haluaa paketin kaapista etsiä. Toiset kysyy sukunimeä, toiset firmaa mistä paketti on tullut jne.

No, hetken äänettömän tuijottamisen jälkeen tyyppi sanoo, että tarvii henkilöpaperit ja saapumisilmoituksen, äänensävynä sellainen kuin tyhmemmänkin olisi pitänyt itse tajuta antaa ne tälle mykälle myymälähenkilölle. Sanon, että saapumisilmoitus oli vain joku tekstiviesti. "Joo, mutta siinä on se hyllypaikka." Hyllypaikka! Ikinä ennen ei ole vastaavissa toimituksissa ollut mitään hyllypaikkaa, mistä minä sen olisin voinut tietää. No, kaivan puhelimeni esiin ja näytän tekstiviestin tyypille. Hän alkaa penkoa sitä hyvin pientä kaappia siinä selkänsä takana ja kaivelee ihan jokaista hyllyä huolimatta siitä, että oli saanut juuri sen hyllypaikan siitä tekstiviestistä. Vähän ajan päästä hän kysyy tuskastuneena, että onko paketti Ellokselta? Vastaan että ei ole, mutta samalla bongaan itse pakettini siitä hyllystä ja neuvon tyypille mistä kohtaa sen löytää. Kuittaan allekirjoituksen, poistun paikalta ja kuulen, kun seuraava asiakas sanoo "mulle olis kanssa paketti"... Säälin sekä asiakasta että sitä elämäänsä kyllästynyttä kassapoikaa.

Poistuessani huomaan kaupan ulko-ovessa seuraavan lapun:



Ymmärrän, että koko lafkassa ei ole kuin yksi reppana kerrallaan töissä jonka täytyy tehdä kaikki. Palvella asiakkaat, hyllytellä, hoitaa postin virkaa ja mitä kaikkea nyt ruokakaupassa tarvii tehdä eikä ehdi edes syödä. En tavallaan ihmettele enää yhtään, jos henkilökuntaa vituttaa. Toisaalta aikaa tehdä hommia varmaan jää enemmän, jos ensin karkoittaa kaikki asiakkaat omalla tympeydellään. Jos asuisin lähempänä, niin tuskin kävisin tuolla asioimassa ihan vakkariin. Onneksi en asu.


19. syyskuuta 2016

Vain elämää, ei sen enempää

Katselin eilen ensimmäisen jakson tämän uusimman tuotantokauden Vain Elämäätä ja ajattelin sanoa sanaseni näistä tähdistä.



  • Lauri Tähkä
Aloitetaan Tähkästä, koska ensimmäisessä jaksossa oli hänen päivänsä. Tähkään minulla on ollut vaihtelevainen suhtautuminen tässä vuosien varrella. Ensin fanitin Elonkerjuuta ja kävin pari kertaa heidän keikoillaan. Tokalla keikalla tosin tuli jo sellainen olo, että eiköhän tämä ole nähty, koska keikat olivat aika pitkälti yksi yhteen. Sen jälkeen tuli sitten sellainen suunnaton ärsytys. Viha olisi ehkä vähän liian vahva ilmaisu. Viime vuodet olen ollut sitten sellaisessa "ihan sama" -tilassa, eli Tähkä ei ole sen enempää kiinnostanut kuin ärsyttänytkään. Vähän aikaa sitten luin jonkun haastattelun, jossa Tähkä kertoi yksinhuoltaja-arjestaan, joka jollain tapaa nosti hänen arvostustaan minun silmissään (ei sillä, että meikäläisen arvostuksella olisi Tähkälle mitään merkitystä).

En ehtinyt katsoa Vain Elämäätä siis kuin vasta sunnuntaina, mutta jo lauantaina somessani alkoi näkyä merkkejä useammankin naispuolisen toverini näppäimistöltä, miten heidän suhtautumisensa Tähkään oli muuttunut. Positiivisempaan suuntaan siis. Ja ihan todella Tähkä vaikuttikin ohjelmassa symppikseltä ja aidolta ihmiseltä. Itse ainakin lämpenin Laurille aika paljon. Siis ihmisenä, silleen humaanilla tavalla. Tuntui aika pahalta, että tyypille oli tehty (en tiedä onko vieläkin) viharyhmiä Facebookiin. Sama koskee kaikkia julkisuuden henkilöitä. Artistin musiikista ei tarvitse tykätä, mutta henkilöön käyvä vihaaminen on aika sairasta. Henkisen kasvun paikka itsellenikin.

Lopuista tyypeistä sitten vähän lyhemmin:


  • Suvi Teräsniska
Suvin musiikki ei ole millään tavalla minun genreäni, eli en tykkää, mutta eilen ohjelmaa katsoessani kiinnitin huomiota siihen, miten tavattoman kaunis lauluääni Suvilla on. Tykkäsin! Suvi sai myös sympatiapisteitä handywoman taidoillaan ja muutenkin.


  • Mikko Kuustonen
Kuustosen tuotanto on minulle aika vierasta, mutta esim. Kaktusviinaa on yksi lallattelubiisejäni. Kesällä lallattelin Abrakadabraa ja minulle sanottiin että HYI ja vastasin, että voisi kai niitä huonompiakin biisejä olla. No, nää on näitä, makuasioita. Kuustonen on viime aikoina ollut joka toisessa ohjelmassa, mutta jotenkin siihen on kasvanut eikä se enää ärsytäkään. Vain Elämäässäkin Kuustonen on selvästi se, joka heittää vitsiläppää, kun muilla on herkkä hetki.


  • Chisu
Hmm, Chisusta minulla ei ole oikein mielipidettä noin ylipäänsä sen enempää kuin eilisen perusteellakaan. Lahjakas musiikintekijä, sen uskon. Ei toistaiseksi kutkuttele mitään aivoissani.


  • Mikael Gabriel
Mikael Gabrielia kohtaan olin etukäteen aika asenteellinen. En edelleenkään tiedä tyypin tuotantoa, paitsi ilmeisesti insertin perusteella sen biisin, missä kielletään herättämästä tai jotain. Kai niitä enemmänkin on kuullut, mutta ei tiedä kenen ne on, sitä samaa höttöä mitä muukin nuorisomusiikki. Myönnän ajatelleeni aika negsusti MG:n osallistumisesta tähän ohjelmaan, mutta ensimmäisen jakson perusteella tyyppi vaikuttikin aika symppikseltä ja osaa jopa laulaakin (toisin kuin vaikka J tai VG aiemmalla kaudella). Hänen päivästään voi tulla aika hauska, kun vanhat hipit viedään pois mukavuusalueeltaan.


  • Anna Puu
Anteeksi, mutta en tykkää. Anna Puussa närästää meikäläistä joku tosi pahasti. Olen kyllä valmis muuttamaan mielipiteeni ohjelman myötä, mutta Annan päivä pelottaa jo etukäteen, kun en oikein kovin hyvin siedä niitä biisejä. Se C'est la vie oli ihan kiva, mutta siitä eteenpäin homma on ollut alamäkeä. Tai siis ärsyttää ne kaikki säännöt rakkaudelle ja sinä halusit minut minut minut blaa blaa. Ensimmäinen jakso ei myöskään muuttanut mieltäni, sillä en tykännyt yhtään siitä Annan versiosta Suudellaan-biisistä. Mikä se särömikkihommelikin oli? (Vocoder, toim.huom.)


  • Hector
Henk.koht. tasolla luulen Hectorin päivän tulevan olemaan kaikista sykähdyttävin. Joskus vuosituhannen vaihteessa kuuntelin Hectoria paljonkin ja niihin biiseihin sisältyy aika paljon tunnelatausta ja muistoja. Mandoliinimies on yksi kauneimpia kappaleita ikinä. Hectorin folkahtava veto Tähkän biisistäkin oli kaunista kuultavaa. Ammattimies mikä ammattimies. En tiedä onko Hector jopa vähän aliarvostettu muusikko? Ehkä, en tiedä.



Vain Elämäässä ärsyttää se itkulla mässäily, varsinkin siis mediassa tätä tehdään, mutta silloin kun se on aitoa, kuten Tähkän tapauksessa eilen, niin se on ihan ok. Itse en ole mikään itkijänainen enkä aina oikein jaksa sellaista loputonta herkkyyttä, mutta näin vanhemmiten olen alkanut pehmetä. Musiikki koskettaa ja saatan jopa ymmärtää sen, miten artisti liikuttuu omasta tuotannostaan, jos on siihen sydänverensä vuodattanut. Mutta sitä en jaksa, jos se tuntuu teennäiseltä ja sitä oikein hakemalla haetaan ja zoomataan kameraa siihen silmäkulmaan, että no, no, joko se itkee?! Mutta kaiken kaikkiaan ihan kiva ohjelmakonsepti, varsinkin tallennuksena katsottuna, kun voi pikakelata huonompien kohtien ylitse.

Onneksi lukijakuntani on niin minimaalinen jo valmiiksi, ettei täältä kovin moni voi enää lähteä ovet paukkuen vaikka kirjoitinkin näin pitkän jaarituksen jostain televisio-ohjelmasta, jota ei ehkä edes ole kovin trendikästä seurata. Toista se oli silloin joskus, kun kerran mainitsin katselleeni Big Brotheria...


Ps. Seuraavaksi varmaan kirjoitan pitkän ja polveilevan raportin Bull vs. Vertti -ohjelmasta, joka alkaa TÄNÄÄN! Sitä olen odottanut kuukausia! Tai ei, ei minun tarvitse kirjoittaa pitkää kirjoitusta siitä, voin tiivistää sen jo etukäteen neljään sanaan: Vertti on niin kuuma! Ja hauska. No siinä tuli jo kuusi sanaa.

13. heinäkuuta 2016

Hey now, we've got to make it rain somehow

Lainasin Yleltä ja Zepalta tämmöisen listan. Eli "postaa nämä 10 kesäkuvaa, niin elämäsi näyttää täydelliseltä".

Kyllä vaan nyt näette, miten täydellinen kesä minulla on ollut!

1. Kesävarpaat



Nämä ovat minun ihan omat varpaat. Ja joku perhonen, joka siihen istahti.

2. Mansikkakakku



Ite tein. Tietysti.

3. Viiniä tai skumppaa



Valkkaria mökin terassilla.



Tai vähän perinteisemmin kossupullo puuvajan takana.

4. Reipas urheilusuoritus



Tuo ei välttämättä näytä reippaalta suoritukselta, mutta meikäläisen epänormaalin alhaisilla sykkeillä tuo todellakin oli reipas suoritus. Porrastreeniä, juoksua jne. Tuota suoritusta ennen korkein minulta mitattu syke oli 152 bpm. Itse suorituksista ei ole kuvia olemassa, koska enpä juuri kuljeta puhelinta/kameraa mukana urheillessani.

5. Kirja



Kirjan alla varvastossut ikään kuin todisteena, että kesä ja ulkona ollaan lukemassa.

6. Hauska kuva lapsista



Kuvassa jotain täysin minulle tuntemattomia lapsia ja lapsenmielisiä ruokkimassa alpakkaa. Sori siitä.

7. Luonto ja eläimet



Hullu lokki (huomaa heijastus järven pinnasta) hyökkii telkkäpesueen päälle.



Toinen varmaan yhtä hullu lokki itselleen luontaisten lihapatojen ääressä.

8. Festivaalihuumaa



Hän relaa.



Tummempi käsi on meikäläisen.

9. Pieleen mennyt leivonnainen tai hiileksipalanut makkara



Minun leivonnaisenihan eivät mene pilalle, mutta ihan lesoillakseni laitoin kuvan juhannuksen lettukesteistä.



Bonuksena Omar-munkkikahvit mökillä.

10. Born to be wild



Pakaasini odottelemassa reissuun lähtöä.



Meikäläisen autenttinen mökkilook. Born to be wild, sanos!


Vamos!

3. heinäkuuta 2016

Alive and kicking

Ai mitä?




Anonyymi tuolla kyseli, että onko tämä blogi ihan kuollut? Joo, toinen jalka haudassa, selvästi. En kyllä harrasta mitään semmoisia dramaattisia blogin lopettajaisia, mutta toisaalta en myöskään jaksa väkisin keksiä kirjoitettavaa. Tarttis varmaan järjestää jotain actionia elämään, että tulis kirjoitettavaakin?

Yksi suuri syy blogin hiljenemiseen lienee se, että — koska sosiaaliseksi mediaksi tätä kutsutaan — se sosiaalinen aspekti on käynyt aika vähäiseksi. Tarkoitan siis, että jos/kun kirjoitan jotain, niin juuri kukaan ei enää kommentoi. Ja toki tämä on vähän niin kuin semmoinen kierre, että mitä vähemmän kirjoittelen, niin sitä vähemmän kukaan täällä käykään lukemassa näitä vähiäkään.

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei nyt ollut mikään kommenttikerjäyspostaus, kunhan totesin. Toiset väittävät kirjoittavansa blogia lähinnä itselleen, minä en ole koskaan sellaista väittänyt. Enkä väitä. Itsehän olen pääasiassa viihdyttäjä. Tai ainakin haluaisin olla.

Mut joo. Katsellaan. En ole lopettanut, mutta en lupaa jatkavanikaan. Jännän äärellä.

9. maaliskuuta 2016

Shut up and drive

Tulin tässä ajatelleeksi ihmisiä ja empatiaa. Tein omassa pikku pääkyssäni sellaisen havainnon, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat aina saamapuolella näissä empatiahommissa. Siis aina ja pelkästään vain saamapuolella. Sen lisäksi, että he saavat empatiaa, he suorastaan vaativat sitä. Aina. Joka helvetin päivä. Tuollaiset ihmiset ovat hirvittävän raskaita.

Tämä on itse asiassa aika hankala asia sanoa tai kirjoittaa mitään, koska tiedän, että siellä on heti muutama tyyppi, joka miettii, että tarkoittaako se nyt minua? En tarkoita. Luultavasti. Jos en tunne sinua, niin en tiedä, mutta jos tunnen, niin en. Mutta jos joku tuntematon siellä nyt tuntee piston sydämessään, niin kannattaa tutkiskella itseään: tuntuuko sinusta kaikkien muiden ongelmat vähäpätöisiltä omiesi rinnalla? Koska olet viimeksi kuunnellut jonkun toisen murheita sen sijaan, että olet kääntänyt asian koskemaan sinua itseäsi, koska kellään muulla ei voi olla niin paskaa kuin sinulla?

Eikä se riitä, että nämä tyypit vaativat ympärillään olevilta ihmisiltä empatiaa jatkuvasti. He myös pahoittavat mielensä siitä, jos joku ei sitä joskus jaksa tarjota. Sillä vaikka empatia on aivan normaali osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja useimmat meistä ovat siihen luonnostaan kykeneviä, ei aina vaan jaksa. Empatiavaras imee kaiken energian toisista eikä itse edes huomaa sitä, tai luultavasti välitä. Kunhan saa olla säälin keskipisteenä, kun taas on niin hirveän vaikeata. Ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, ne kuuntelevat korvat ja nojattavat olkapäät liukenevat siitä ympäriltä, mutta onneksi aina löytyy jostain joku uusi korva ja olkapää, jota kuormittaa, kunnes sekin väsyy ja alkaa ottaa välimatkaa.

Kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa.